keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

No Sense Please, We're British

 "The lamps are going out all over Europe; we shall not see them lit again in our  lifetime."
                  Britannian ulkoministeri Edward Grey 3.8.1914. (Hän kuoli 1933.)

n harmillisen historiallisen vuoden juhannusviikolla on briteillä mahdollisuus tehdä yksi kansallisen historiansa pahimmista virheistä, ja on täysin mahdollista, että he tähän mahdollisuuteen tarttuvat. On realistinen mahdollisuus, että Hänen Majesteettinsa alamaiset äänestävät itsensä ulos Euroopan unionista. EU:sta eroamisesta ei olisi Britannialle mitään muuta kuin erittäin kyseenalaista symbolista hyötyä, ja siitä olisi osapuilleen kaikille tolkuttomasti haittaa. Britannian, Euroopan ja maailman talousasianuntijat, kaikki valtiolliset instituutiot ja tippaakaan vastuulliset analyytikot ovat toistuvasti todenneet, että EU-ero olisi suuri tappio sekä Britannialle että Unionille. Tällä ei tietenkään ole paljoakaan vaikutusta, sillä suoran demokratian ihmemaassa kaikilla on oikeus omiin faktoihin, tunne on järkeä helpompaa ja näin ollen tärkeämpää, ja toisen maailmansodan jälkeen luodut instituutiot ovat liian hankalia tiivistettäviksi yksitavuisten sanojen kolmisekuntiseen suihkuun.

A very silly walk indeed. Brexit, stage left (pursued by a bear, presumably).
Briteillä on taipumus perustaa instituutionsa historiallisiin sattumiin ja sitten luopua niistä hajamielisyyden tai tyhmyyden puuskissa. Tätä taipumusta ei sanottavasti paranna vuosikymmenemme vallitseva yleisvaarallinen tauti, kontekstiton turhautuminen ja aliarvostus vuosina 1945–65 pystytettyä maailmanjärjestelmää ja sen instituutioita kohtaan. Sen sijaan, että tämä turhautuminen ja aliarvostus motivoisivat korjaamaan, parantamaan ja uudistamaan näitä rakenteita, pyrkii taudista kärsivä populaatio kippaamaan koko systeemin yli laidan tai polttamaan sen kivijalkaan hetkellistä tyydytystä janoten. Länsi oli tuhoutua tällaisiin kaoottisiin impulsseihin 20. vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla: ei ole kyllin laajasti tunnustettua, miten valtavan kriisin läntinen sivilisaatio kohtasi 1900-luvulla ja miten lähellä se kävi hallitsematonta romahdusta. Tuolloin Britannia oli mukana pelastamassa järjestyksen rippeitä ja pystyttämässä uutta, paranneltua versiota – tosin kokeiltuaan ensin Euroopasta vetäytymisen hyötyjä: Chamberlain sai karvaasti huomata, että brittiläisestä näkökulmasta Eurooppa on liian tärkeä jätettäväksi vain mantereen huoleksi. Nyt britit ovat innokkaasti keikuttamassa venettä sen sijaan, että äyskäröisivät tai navigoisivat. Oikeastaan he ovat suorastaan jättämässä laivan: vaihtamassa käytössä nuhjaantuneen ison autolauttaristeilijän HMS Temeraireen ja sen loistavaan tulevaisuuteen. 

Kansallismielisyys ja kansallinen solipsismi, hetkellisesti tyydyttävien ehdottomien totuuksien kaipuu, lain ja oikeuden katala relativisointi ja asioista muka suoraan puhuvien epäpoliitikko-poliitikkojen törkeille röyhtäyksille hihkuminen ovat täällä lännessä taas. Mikä pahinta, ne ovat täällä taas tilanteessa, jossa maailman taloudellinen balanssi on hyvin kiikkerä ja jossa tarvittaisiin vakaata yhteisymmärrystä kansainvälisen markkinatalouden pelastamiseksi ja ilmastonmuutoksen katastrofien lievittämiseksi. Mutta mitäpä noista, kun kerran jotkut essexiläiset työkyvyttömyyseläkeläiset, jotka eivät osaa nimetä yhtä ainutta Euroopan parlamentin ryhmää, pelkäävät, että Brysselin Keisari Adolf Stalin tunkee heidän worcesterkastikeoksennukselta näyttävään kyläänsä miljoona itsemurhapommittajaa Kabumistanista. Tämähän on toki äärimmäisen vakavasti otettava huolenaihe ja sen vuoksi kannattaakin todella panna kaikki muut ongelmat tauolle. To brexit, or not to brexit: that is the question.

Tämä mies muuten oli eurooppalainen federalisti. Muita häneen liittyviä seikkoja, jotka ovat nykyisin eksentrisiä tai epäsuosittuja: solmuke, hattu, sikari, ragequit-kriittisyys, visionääris-järkiperäinen konservatismi.
David Cameron on erittäin holtiton ja vastuuttomasti käyttäytyvä mies ollakseen konservatiivi. Hän on pääministerinä kaksi kertaa tietoisesti hankkiutunut tilanteisiin, joissa on mahdollisuus aiheuttaa historiallista ja jopa eksistentiaalista vahinkoa hänen johtamalleen maalle. Skotlannin irrottautuessa Yhdistyneestä kuningaskunnasta tai Yhdistyneen kuningaskunnan irrottautuessa Euroopan unionista Cameron vahvistaisi paikkansa maansa historian huonoimpana pääministerinä tukevasti Edenin ja Chamberlainin alapuolella. On ollut naurettavaa kuunnella Cameronin varoituksia siitä, miten Vladimir Putin toivoo Britannian euroeroa. Miksi sitten erikseen luot sille erolle edellytykset, saatanan molopää? Munuaispiirastako sulla on aivojen paikalla? Miksi tehdä tällainen tilanne? Brexit-moska on tyhmintä potaskaa, mitä olen pitkään aikaan läntiseltä valtiomahdilta todistanut, ja erityisen järkyttävää on nähdä, miten tämä todellisuusvastainen hurmos vaahdottaa brittejä, jotka ovat Euroopan pidättyvämpien ja rationaalisempien kansakuntien maineessa. Voin vain otaksua, että Cameronin typerä vaalilupaus tehtiin puoliepätoivoisessa vallanhimossa ja siinä uskossa, että hän voisi lopultakin sysätä konservatiivisen puolueen EU-vastaisen vähemmistön marginaaliin kuihtumaan, ja tuomaan koko puolueen omalle linjalleen. Mutta kenenkään, varsinkaan konservatiivin, ei tulisi ikinä aliarvioida kansanäänestyksen lietsomia irrationaalisia impulsseja tai yliarvioida yhteiskunnallisen debatin älyllistä tasoa. Tämä ruljanssi on Cameronin kykyjen ulottumattomissa, ja hänen poliittinen tulevaisuutensa näyttää lohduttomalta, valitsivat britit hänen tarjoamassaan tyhmässä äänestyksessä tyhmästi tai järkevästi. Se on hänelle oikein. Hän on joka tapauksessa liian vaarallinen.

But how big a swing, I'm not going to tell you.
Kansanäänestyksellä ei voi vaihtaa tosiasioita. Saaristo ei minnekään Belgian rannikolta hinaudu. Euroopan unioni pysyy Britannian tärkeimpänä markkina-alueena. Britit eivät voi lopettaa vientiään mantereelle, jolloin heidän on joko pysyttävä vapaakauppa-alueessa tai köyhdyttävä ja kuihduttava. Jos he eivät halua köyhtyä, joutuvat he yhä ratifioimaan musertavan enemmistön kaikesta Brysselin lainsäädännöstä ilman mahdollisuutta valita edes omia edustajiaan yleiseurooppalaisia kulukorvauksia nostamaan. Lisäksi he saavat vielä maksaa tästä, tällä kertaa varmaankin ilman käsittämättömiä maksupalautuksia. Westminsteristä tulee silloin todella Brysselin kumileimasin Oslon Suurkäräjien ja Vaduzin Maapäivien tapaan. Siirtolais- ja pakolaispolitiikkakaan eivät EU-erolla muutu, ja koko aihepiirit ovat kansanäänestyksen aiheen kannalta merkityksettömiä: Britannia ei ole koskaan liittynyt Schengen-alueeseen ja sille on kirjattu mahdollisuus olla siihen ikinä liittymättä. Kansainväliset ihmisoikeussopimukset, jotka oireellisesti risovat osaa konservatiiveistä ja ukipiläisistä, sitovat Yhdistynyttä kuningaskuntaa EU:sta riippumatta. Mikä on nimi? Unioni on siedettävä, kutsumme sitä Unioniksi tai emme. Oi EU, kunpa olisitkin toisen niminen! Jos Unionin valtionpäämies olisi Saxe-Coburg-Gothageriatrikko, jos virallinen mittajärjestelmä olisi vastoin kaikkea järkeä, lippu epäsymmetrinen ja instituutiot johdettu Kaarle Suuren kännissä keksimien maahisten arvojärjestyksestä, imisivät britit koko systeemin siitintä innokkaammin kuin Timo Soini annulus piscatorista. Brittien ennakkoluulo EU:ta kohtaan on parhaita todisteita instituution järkevyydestä.
     
Koko Brexit on täyttä hömppää avuttomasta alusta lössöiseen loppuun. Paras, mihin britit kykenevät, on potkaista elpyvä maailmantalous uuteen kriisiin. Ei ole sattumaa, että kaaoksen apostoli Donald Trump on toistuvasti suosittanut brittejä jättämään Unionin. Kaikki, mikä maailmassa menee tänä vuonna perseelleen, sataa hänen laariinsa, ja jos sinne sataa riittävästi, saa hän mahdollisuuden pistää koko maailman perseelleen, oli siinä kahvaa tai ei. Se joka pitää seikkailusta (erityisesti Indiana Jonesin päävammoista) ja jonka mielestä 1900-luvun ensimmäinen puolisko oli vuosisadan parasta aikaa, lyö vetoa modernin aikakauden kuolinkellojen moikinan puolesta: Brexit ja Trump ovat tämän kohtalokkaan vuoden suurimmat riskit, ja ne kytkeytyvät yhteen. Jos Brexitin kaltainen munaus annetaan Trumpin kaltaisen rupikonnan haudottavaksi, voi tuloksena olla kokonaisen aikakauden päättävä basiliski
 Kaiken muun haitan lisäksi Britannian EU-ero asettaisi Unionin eksistentiaalisten kysymysten äärelle, mikä kannustaisi jäljelle jääviä tekemään Britannian lähdöstä mahdollisimman nopean, tylyn ja tuhoisan. Innoton status quo on voitto, kun vaihtoehdoksi asettuu kaikkien tappio. Puhumattakaan siitä, että Yhdistyneen kuningaskunnankin tarulla on rajansa. Mitä tekee Brexitin koittaessa Edinburgh? Entä Cardiff? Entä Douglas? (Belfastin unionistit ovat vajaamielisyyttä lähestyvässä fanatismissaan voittamattomia ja pitäytyvät Yhdistyneessä kuningaskunnassa, vaikka itse Englanti uppoaisi Pohjanmereen. Jos Englantia ei olisi, he keksisivät sen.) Eurooppa ei ainoa rikottavissa oleva unioni.
 
Maailma tarvitsee tätä miestä.
Britannia on tuhlannut koko tähänastisen Herran vuoden 2016 tähän tarpeettomaan, typerään ja hyödyttömään näennäistoimintaan. Kaiken tämän jälkeen olisi melkein antikliimaksi, jos Remain voittaisi, mutta sitä on tietysti toivottava. Jos britit syöksevät itsensä ja meidät edessä siintävistä koskista vaarallisimpaan, on sitä pidettävä tunteen ja typeryyden suurena voittona todellisuussidonnaisesta ja järkiperäisestä toiminnasta. Jos (kuten toivon) he päättävät olla tekemättä historiallista tyhmyyttä, on sitä pidettävä osoituksena siitä, miten vähäisellä enemmistöllä todellisuussidonnainen ja järkiperäinen toiminta voittavat. Kun järki voittaa, on sen enemmistö usein masentavan niukka. Vauraus ja rauha eivät ole vakioita, ja on vaarallista hairahtua niitä sellaisina pitämään. Euroopan historia ei ole tässä asiassa huonointa mahdollista oppimateriaalia. Läntinen maailmanjärjestys on ihan riittävän kiikkerä, kiitos vain. Se kyllä selviää, jos vain maltamme välttää vauhkoilun, paniikin ja omista tyhmyyksistä riehaantumisen. Mutta kesäyön unessa järki on altavastaajana, ja menneisyyden virvatulet ovat päivänvaloa vetoavampia.

Olen toivoakseni tehnyt pariin otteeseen näkemykseni selviksi. Olen perverssi: olen hajautetun eurooppalaisen federalismin kannattaja, minulla on vahva eurooppalainen identiteetti, ja Oodi ilolle kostuttaa silmäkulmani. Emotionaalisen veksillologian maailmassa vain Suomen siniristilippu on minulle rakkaampi kuin kultainen tähtikehrä sinisessä meressä. Jokaisessa vaalissa olen äänestänyt Euroopan unionin puolesta. Suomella itsenäisenä valtiona ja Euroopalla poliittisena kokonaisuutena on tiettyjä yhtäläisyyksiä: molemmat ovat vahvasti 20. vuosisadan moderneja tuotoksia, kummankaan puolesta ei vuonna 1900 olisi lyöty suuria vetoja, ja molemmat ovat olleet hyödyllisempiä, menestyksellisempiä ja pitkäikäisempiä kuin useimmat olisivat uskoneet. Kaikki, mitä kirjoitan Euroopasta ja Euroopan unionista, on syytä sijoittaa avoimesti myöntämääni eurofiiliseen taustaan. Olen hyvin tietoinen, että kaikki toivomani ja kannattamani on haurasta ja altista murenemaan: yritys oli joka tapauksessa jalo, kunnianhimoinen ja erityisen mainittava ottaen huomioon, miten vähällä karismalla se toteutettiin. Ajatus ei sitä paitsi ole niin kaukana realismista kuin usein annetaan ymmärtää: ideologialla ja idealismilla on siinä kiistaton sijansa, mutta niin on myös analyysilla ja välttämättömyydellä. Euroopan unioni tunnetusti kehittyy kriisien kautta, mutta nyt kriisejä ollaan ehdoin tahdoin pinoamassa kamelin selkään pelkän poliittisen keskenkasvuisuuden nimissä. (Kameli on muuten hieman kuin EU: komitean suunnittelema hevonen. Sellaisenakin tietysti vaikkapa kottikärryä hyödyllisempi.) Tiedän olevani Eurooppa-suhteessani kummajainen, enkä odota muilta vastaavaa. Mutta luulisi ihmisten miettivän asioita edes hieman halpojen kansallismielisten endorfiiniryöppyjen pikavoittoja pidemmälle. Aihetta ilakointiin ei ole kenelläkään äänestystuloksesta riippumatta.

Minä tulen viettämään juhannuksen 2016 Euroopan sydämessä. Torstain 23.6.2016 äänestystulos tulee vaikuttamaan vahvasti siihen, missä tunnelmissa juhla minulla kuluu. Kävi miten kävi, olutta minulla siellä riittää. Tämä viheliäinen vuosi on tekemässä minusta konservatiivin. Olin luullut, että se tapahtuisi vasta parinkymmenen vuoden kuluttua. 

Lord, what fools these mortals be!   

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Orlando furioso


Niin. Tämä on niitä juttuja, joita on hankala aloittaa mitenkään hienosti. Annan sen siis vain alkaa. Olen vilpittömästi pahoillani, jos kirjoitus vaikuttaa sekavalta tai pöhöttyneeltä, mutta sen aihe on masentanut ja vaivannut minua valtavasti koko viime viikon, ja tällä on voinut olla vaikutusta lopputuloksen selkeyteen, muttei sen vilpittömyyteen.

Eräs paskiainen tässä äskettäin murhasi 49 henkilöä ja haavoitti yli 50:tä floridalaisella homoklubilla. Mittakaavan vuoksi kyseessä on Yhdysvaltain historian kolmanneksi pahin terrorihyökkäys syyskuun 2001 ja Oklahoman virastotalon pommituksen jälkeen, ja maan historian pahin joukkoampuminen. Kyseessä on myös suurin homojen joukkomurha sitten, no, Hitlerin. Siis aika iso uutinen.  

Orlando contestualizzato

Murhaaja oli tämänhetkisten tietojen mukaan afgaanitaustainen amerikkalainen turvallisuusalalla työskennellyt 29-vuotias muslimimies, joka tiettävästi käyttäytyi väkivaltaisesti ja ilmaisi vihaa homoja kohtaan. Hän vaikuttaa myös olleen jonkinlaisissa henkisessä konfliktissa oman homo- tai biseksuaalisuutensa kanssa. Hänellä kerrotaan olleen vaikeuksia itsehillinnässä ja henkisessä vakaudessa, ja hän ilmaisi viimeisinä hetkinään tukensa Islamilaiselle valtiolle. Liittovaltion viranomaiset olivat seuranneet häntä radikalismiepäilyjen takia jo jonkin aikaa. Tällainen aineisto tarjoaa monta näkökulmaa tulkinnoille. Islamilainen valtio tunnetusti on kehottanut ketä tahansa patologisesta sanomastaan innostunutta tai häiriintynyttä omatoimiseen väkivaltaan kaikkialla maailmassa, eikä vaikuta siltä, että Orlandon murhaaja olisi Islamilaisen valtion suhteen mitään muuta kuin häiriintynyt fani, siis fanatisoitunut muslimi, jolla ei ole asemaa tai edes muodollista kontaktia kalifaatin komentoketjussa. A fanboy terrorist, or a terrorist fanboy.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että joukkomurhan taustalla on jonkinlainen uskonnollis-seksuaalinen identiteettikriisi (yhdistyneenä muihin tekijöihin). Sellaiset eivät ole konservatiivisista uskonnollisista taustoista tulevilla homo- tai biseksuaaleilla tavattomia, ja ne johtavat melko usein (1) sairaalloiseen itsekieltäymykseen (2) kaksoiselämään (3) itseinhoon (4) oikeistokonservatiivisen poliitikon uran tuhoavaan skandaaliin tai (5) itsemurhaan. Tunnen muutamia lestadiolaistaustaisia homoja, ja olen nähnyt pieniä osia heidän tuskallisista identiteettikriiseistään, jotka pystyvät murskaamaan ihmisen. Luojan kiitos en ole koskaan ollut uskovainen.  
  Ei ole myöskään ennenkuulumatonta, että oman seksuaalisuutensa kanssa kamppaileva henkilö syyllistyy viharikokseen: klassisessa skenaariossa itsensä syvälle kaappiin sullonut homo- tai biseksuaali kokee homoseksuaalisen aktin jälkeen miehuutensa tms. jotenkin uhatuksi ja kohdistaa väkivaltansa seksikumppaniinsa, jonka mieltää "aidoksi" homoksi.

Vaikka tämä on oleellisilta osiltaan spekulaatiota, on aivan ilmeistä, että Floridan joukkomurhan taustavaikuttimina toimivat ainakin jossain määrin islamistinen ideologia ja homoviha. Tarkka koostumus voi jäädä epäselväksi, mutta nuo kaksi ainesosaa ovat tässä joukkomurhassa kuin vodka ja tomaattimehu Bloody Maryssä. Lisäosia voi olla paljonkin, mutta ilman noita kahta ei synny tuollaista drinkkiä eikä tuollaista verilöylyä. 
Aivan selvää on myös, että Yhdysvaltain asepolitiikan irrationaaliset piirteet suosivat yksinäisiä susia ja murhanhimoisia sekopäitä. On idioottimaista ja vastuutonta sallia terroristisella tarkkailulistalla olevien henkilöiden hankkia ja omistaa rynnäkkökiväärejä, mutta vain hieman idioottimaisempaa ja vastuuttomampaa kuin antaa siviilien ylipäänsä hankkia ja omistaa rynnäkkökiväärejä. Tämän kirjoituksen kantavana teemana ei kuitenkaan ole Yhdysvaltain typerä asepolitiikka, vaikka se onkin maalle sisäinen turvallisuusriski, jonka korjaamiseksi kannattaisi tehdä jotain. Mutta mitään ei ole sen suhteen tehty tähänkään mennessä, eikä juuri mitään tulla tekemään tämänkään jälkeen eikä kai tulla tekemäänkään, ennen kuin joku mielipuoli ampuu kerralla kaikkien senaattorien ja edustajanhuoneen jäsenten jälkikasvun, eikä koko asiasta ole eurooppalaisesta, edes suomalaisesta, näkökulmasta lausuttavissa juuri mitään kiinnostavaa. Sen sijaan islamilaisen ekstremismin ja islamilaisen homofobian teemat ovat huomattavasti mielenkiintoisempia, ajankohtaisempia ja Orlandon joukkomurhan kannalta partikulaarisempia kuin yhdysvaltalaisen asekulttuurin tunnetut imbesiliteetit.

Islamilaiset terroristit ovat hyökänneet symbolisiin ja satunnaisiin joukkokohteisiin (Pentagon, Tunisian kansallismuseo, Maalbeekin metroasema), mutta myös yksilöitä (Salman Rushdie, Lars Vilks) ja yhteisöjä vastaan. Sekä Lähi-idässä että Euroopassa islamistiterroristit ovat ottaneet kohteekseen kansallisia tai kulttuurisia vähemmistöjä. Esimerkiksi Kuwaitissa islamistiterroristit ovat pommittaneet shiialaisvähemmistön moskeijoita ja Irakissa kansanmurhanneet jesidejä, ja Belgiassa, Ranskassa ja Tanskassa islamistit ovat suunnanneet iskuja juutalaisia vastaan. Seksuaalivähemmistöt ovat sairaalloisen looginen kohde islamilaiselle terrorismille. (Olisimme sitä myös kristilliselle terrorismille, kansallissosialistis-fasistiselle/kansallismieliselle ja juutalaiselle terrorismille. Kristillistä terrorismia on ollut vähän, kristillistä vihanlietsontaa runsaasti. Uusnatsi vei pommin lontoolaiseen homobaariin Hitlerin kuolinpäivänä 1999 surmaten kolme henkilöä, näiden joukossa raskaana ollut nainen, ja haavoittaen seitsemääkymmentä. Haredijuutalainen terroristi murhasi teini-ikäisen tytön ja haavoitti viittä Jerusalemin pride-tapahtumassa 2015; sama henkilö oli juuri vapautunut kymmenen vuoden vankeusrangaistuksesta haavoitettuaan kolmea vastaavassa tapahtumassa 2005. Kansallissosialistit hyökkäsivät Helsingin pride-tapahtumaan vuonna 2010, ja kristillisdemokraattisen puolueen Asmo Maanselkä yritti rationalisoida natsiväkivaltaa. Itä-Euroopassa nationalistit ja ortodoksikirkkojen papit ovat olleet yllyttämässä ja toteuttamassa väkivaltaa pride-tapahtumia vastaan.) Motiiveja ei voi kiistää tai selittää tiehensä. Uskonnollinen ja ideologinen homoviha tuottavat väkivaltaa, myös ja ehkä etenkin islamin piirissä. Tämän kieltäminen on epärehellistä ja joskeenkin halveksittavaa. Aiheesta lisää tuonnempana.   

Orlando omosessuale

Suru ja viha ovat tietysti välittömimmät ja päällimmäiset tunteet Orlandon tapaisen hirvittävän rikoksen jälkeen. Ne ovat voimakkaampia osuessaan tavalla tai toisella lähemmäs omaa persoonaa. Minulla ei ole mitään tosiasiallista yhteyttä kehenkään Floridassa murhattuun tai haavoitettuun, mutta ajatus seksuaalisen suuntautumisen perusteella kohdistetusta terroriteosta on astetta pahempi ja viheliäisempi. Siitä huokuu oksettavan voimakas viha ja pahuus, ja se tuntuu kohdistuvan kokonaista populaatiota kohtaan. Vertailukohta juutalaisvastaiseen terrorismiin ei ole lainkaan sopimaton: islamilainen terroristi teki joukkomurhan Belgian juutalaisessa museossa 2014, ja vuonna 2012 vastaavan murhaajan kohteena oli juutalainen koulu Toulousessa. Tarkoituksena on paitsi hyökätä eri ryhmien rinnakkainelon ja suvaitsevaisuuden ideaa kohtaan, niin myös saada kokonainen vähemmistö pelkäämään omassa yhteisössään, omassa ympäristössään, omassa turvapaikassaan. 

Omilla kerhoilla, tapahtumilla, baareilla ja klubeilla on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille yhä suuri merkitys, ja historiallisesti se on ollut valtava. Ne ovat paikkoja, joissa "me" voimme tehdä turvallisesti asioita, joita enemmistö pitää itselleen itsestään selvinä: tanssia haluamansa henkilön kanssa, pitää partneriaan kädestä, pukeutua itseään miellyttävällä tavalla. Ne ovat kaikista lieveilmiöistään ja homokulttuurin pinnallistumisesta vaihtelevan aiheellisesti kitisevien nurisijoiden ininästä huolimatta meidän paikkojamme, tiloja meidän ilmaisullemme. Heterot ovat historiallisesti olleet mimosanherkkiä oman identiteettinsä suhteen ja pahastuneet meidän näkyvästä olemassaolostamme, ja me olemme huomaavaisesti rakentaneet omat paikkamme ja jopa tarkasti ajastetut ja lokalisoidut pride-tapahtumamme, jotta nössöjen heterojen on altistuttava niille niin vähän kuin mahdollista. Tykkäämme myös siitä, ettei tule piestyksi jostain harmittomasta. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aktiivisin kansalaisoikeusliike sai Yhdysvalloissa lähtölaukauksen siitä, että heteroiksi itseään väittäneet sadomasokistiset poliisit eivät kyenneet pysymään poissa homo-, drag- ja transbaareista.

Uskovaiset homot taas ovat vähintään kiusallista väkeä. En pahemmin arvosta kristittyjä homoseksuaaleja: koko porukka on minusta jokseenkin säälittävä ja väkinäinen kasuististen puolustuspuhujien joukko, joka pyrkii oikeuttamaan harhansa tekemällä vääryttä sekä seksuaaliselle että uskonnolliselle identiteetilleen. Täsmennettäköön, että Raamattuni ja kirkkohistoriani lukeneena homoseksuaalina uskon heidän tekevän pahempaa vääryttä kristinoppia kuin seksuaalista identiteettiään kohtaan. Kaikista ikinä tapaamistani kristityistä homoseksuaaleista on vailla ainuttakaan poikkeusta tihkunut puolustelun ja vääristelyn mätä lemu. Minulla ei ole heitä kohtaan pahaa tahtoa, mutta ei myöskään kunnioitusta.    
   Muslimihomoseksuaalit ovat omassa kokemuspiirissäni vielä harvinaisempia. Olen kohdannut intiimisti vain muutamia, ja sänky on surkea areena teologiselle keskustelulle, joten siihen nimenomaiseen perversioon en ole syyllistynyt. Olen aiemmin luonnehtinut historiallista ja nykyistä islamia homonäkökulmasta lähinnä kuoleman kultiksi, ja niin kivaa kuin onkin ollut homoilla niiden muutamien muslimitaustaisten miesten kanssa, niin samoin on todettava, että he ovat olleet kaikkein arimpia ja epäluuloisimpia omasta maineestaan ja vainoharhaisimpia siitä, ettei asia ikinä vain tule ilmi. En voi oikein syyttää heitä muusta kuin hyvin ymmärrettävästä tekopyhyydestä ja kaksoiselämästä. Yhteisöstä sulkeminen on vielä kovempi isku yksilölle, joka kuuluu myös etniseen vähemmistöön, eikä kunniaväkivalta ole samanlaista mielikuvituksen tuotetta kuin Allah. Ajatus itseään väkivaltaisesti inhoavasta uskovaisesta tai identiteettikriisinsä ulospäin kääntävästä, homouttaan aggressiolla "hyvittävästä" uskovaisesta ei ole minulle vieras tai kaukainen. Olen kohdannut ihmisiä, jotka sijoittuvat tälle jatkumolle. Uskonnon, etenkin seemiläisten monoteismien, ja seksuaalisen sekä sukupuolisen monimuotoisuuden leikkauspinnat ovat hyvin ongelmallisia, ja olisi syvästi väärin vaieta niistä. Niistä on ikävä kyllä suuressa määrin vaiettu.

Orlando frustrato

On ollut hieman raivostuttavaa seurata, kuinka muutamat tahot ovat joukkomurhaan reagoineet. Suurin osa reaktioista on ollut vilpittömän myötätuntoisia ja rehellisiä, mutta joukosta erottuu kaksi hyvin vastenmielistä linjaa. Ensimmäisessä näistä henkilö, tavallisesti joku niljaisemman pään oikeistokonservatiivi, yrittää häivyttää joukkomurhasta homovihan elementin. Tämä edellyttää tietysti uhrien identiteetin häivyttämistä. Hyökkäyksestä tulee tällöin "vain" inhimillinen tragedia, jossa surraan "vain" ihmisiä ja "vain" amerikkalaisia – jotain kollektiivista identiteetitöntä "kaikkia". Tietysti se on inhimillinen tragedia, vatipäät. Münchenin verilöyly oli inhimillinen tragedia, mutta se oli myös vahvasti israelilainen ja juutalainen tragedia. Charlestonin kirkkoammuskelu oli itsestään selvästi hyökkäys ihmisiä vastaan, mutta myös leimallisesti mustia ihmisiä vastaan. Olkaa rehellisiä. Kaikkein takaperoisimmat idiootit ovat ehtineet jopa inistä siitä, miten homot ovat muka "kaapanneet" Orlandon verilöylyn. Ilmeisesti homovihasta tunnetun ääliön homoklubille tekemässä hyökkäyksessä ei ollut kyse homoista, vaan kaikista muista. On sangen hermoillekäypää kuulla tällaista höpinää sellaisilta hemmotelluilta heterokusipäiltä, joiden ei ole ikinä elämässään tarvinnut oman turvallisuutensa takia pohtia, millä sanalla viitata partneriinsa, millaiseen paikkaan mennä tämän kanssa aterialle tai miten keinotekoisen etäisesti käyttäytyä tämän kanssa julkisessa tilassa.

Toinen todella vastenmielinen joukko koostuu niistä, jotka yrittävät häivyttää islamilaisen homovihan todellisuuden. Murhaaja oli muslimi, johon Islamilaisen valtion sanoma vetosi jollain tavalla. Hän olisi voinut valita kohteeksi minkä tahansa yökerhon, peliluolan, ravintolan, koulun, viraston tai kaupan. Hän valitsi homoklubin. Hän tiettävästi rähjäsi homoista useaan otteeseen, suuttui silmittömästi nähdessään kahden miehen suutelevan (tässä hän on aivan kuin eräät perussuomalaiset maalaismiehet) ja ehti vielä sosiaalisessa mediassakin urista homoudesta osoituksena "rappiosta" kuin paraskin suomalainen nettikonservatiivi. Ja hän toimi kalifaatin nimessä.

Yhdysvaltain muslimijärjestöt reagoivat joukkomurhaan hyvin selvästi ja ripeästi ilmaisten osanottonsa uhreille omaisineen ja tuomitsemalla ehdottomasti väkivallan. Useissa amerikkalaisissa kaupungeissa muslimijärjestöjen edustajat ovat osallistuneet muistotilaisuuksiin ja tuenilmauksiin uhreille. Tällainen nopea ja myötätuntoinen reagointi on heille kunniaksi, mutta se on myös hyvää PR:ää ja on omiaan kätkemään kysymyksen islamin rakenteellisesta homofobiasta. Kun muslimijohtaja ottaa heti aloitteen, tuomitsee väkivallan ja on näkyvästi esillä osanotoissa, ei häneltä todennäköisesti kysytä kantaa homoseksuaalisuuteen sinänsä. Se olisi kuitenkin relevantti näkökulma.     

Jos Lähi-idän monoteistiset kultit julistavat homovihaa, on niillä väistämättä vastuu niiden nimissä tehdystä homofobisesta väkivallasta. Olisi ääliömäistä ja epäeettistä vapauttaa juutalaisuus, kristinusko ja islam vastuusta niiden nimissä ja niiden aloitteesta vuodatetusta homoseksuaalisesta verestä. Sellainen erottaisi tekopyhästi ja keinotekoisesti syyn ja seurauksen. Yhtä hyvin voisi vapauttaa kansallissosialismin holokaustista tai marxismi-leninismin Stalinista: molempia on yritetty hyvin kunniattomasti ja yhtä epäuskottavasti. Vähintään tämä edellyttäisi, että juutalaiset, kristityt ja muslimit luopuisivat virallisesti homofobisista opinkappaleistaan ja julistaisivat tekstiensä homofobiset osat vääriksi ja pätemättömiksi. Näin tekee kuitenkin vain pieni vähemmistö kristityistä ja mitätön osuus muslimeista. Jopa länsimaiset kristityt tavallisesti kieltäytyvät irtisanoutumasta Vanhan testamentin ja Paavalin homofobiasta, vaan yleensä tyytyvät luikertelemaan kontekstualisoinnin ja painotuksen viemäreihin, ikään kuin se olisi eettisesti kannatettava teko. (Suurin osa siirtokuntien ulkopuolella asuvista juutalaisista on käytännössä uskonnottomia, ja Tel Avivissa haredijuutalaisiin suhtaudutaan samalla lämmöllä ja turhautumisella kuin Manhattanilla Alabaman protestanttishamaanien lahkoihin.)

Ainoa tapa muuttaa patriarkaalisia ja homofobisia asenteita ja valtarakenteita on aktiivisesti haastaa ne: tässä periaatteessaan feministit ovat oikeassa. Länsimaissa vallitseva verrannollinen vapaus, sekularismi ja oikeusvaltio eivät ole mitään sattumia, vaan pitkän ja kitkerän kamppailun tuloksia. Tätä on sovellettava myös islamilaisiin valtarakenteisiin. Homoviha on irrationaalista ja täysin epäoikeutettua, 21. vuosisadan maailmassa suorastaan epämoraalista ja pahaa, ja tämä pätee myös islamilaiseen homovihaan. Joka ei sitä haasta, joutuu hyväksymään sen tulokset. Islamin rakenteellista homofobiaa ja patriarkaalisuutta vastaan on hyökättävä selkeästi ja johdonmukaisesti. Epäoikeudenmukaisuus ei voi pelkurimaisesti piileskellä uskonnonvapauden ja kulttuurin kilpien takana. Jos "kulttuuriisi" ei kuulu yksilön seksuaalinen autonomia, on "kulttuurisi" aika paska ja sen on joko muututtava tai tuhouduttava. Suosittelen ensin mainittua vaihtoehtoa: se on kaikkien kannalta miellyttävämpi. 

Vapaamielisten, demokratiasta, yksilönvapaudesta, oikeusvaltiosta ja vähemmistöistä välittävien länsimaisten liberaalien yksiselitteinen velvollisuus on tukea islamin maallistumista ja luopumista haitallisimmista, sortavimmista ja patriarkaalisimmista elementeistään. Tämä velvoite ei ole ristiriidassa muslimien yhdenvertaisten oikeuksien ja aseman kanssa, ja kyvyttömyys erotella islamin ideologian ja valtarakenteiden sekä muslimien välillä osoittaa vaarallista kyvyttömyyttä kompartmentalisoida asioita ja ilmiöitä, ei suinkaan myötätuntoa tai syvempää tietoisuutta. Eniten islamilaisen maailman vanhoillisista, epäterveistä ja totuudenvastaisista valtarakenteista kärsivät tavalliset muslimit ja eniten niistä hyötyvät demagogit, uskonnollisten besserwisserien kastit ja muut haittaloiset. Valistus ja demorkatia ovat kesyttäneet katolisen kirkon, joka oli keskiajalla vähintään islamin veroinen sortaja; ne ovat ajaneet ortodoksisen kirkon fundamentalismin katoavaan marginaaliin – sama voidaan tehdä islamille ja on itse asiassa pakko tehdä, jos islamilaisella kulttuurilla on oleva tulevaisuutta. On näet selvää, että islamin maailma on rappiolla paljon pahemmin kuin ns. rappiollinen länsi. Uskonnollisen fanatismin sekä sotilasdiktatuurin ikeet painavat sitä pahemmin kuin mitään muuta kulttuuripiiriä. Sen lisäksi islamilainen fanatismi uhkaa myös muiden turvallisuutta. Islamilaiset valtarakenteet eivät tyydy alistamaan vain vaikutusalueillaan olevia muslimiväestöjä, vaan vaativat myös universaalia alistumista, jossa islamia ei saa satirisoida tai edes kritisoida tai loukata edes vahingossa, ja jossa islamin antiikkisimpaan tulkintaan sopimattomia elämänmuotoja ei saa olla olemassa. Tämä islamin takapajuinen viha ja rappio on merkittävä osasyy Orlandon joukkomurhalle. Olisi ennen kaikkea muslimien ja islamilaisen kulttuuripiirin etu hankkiutua eroon tästä yksiselitteisen tuomittavasta ja väärästä kulttuurisesta painolastista.

On hyvä, että muslimijärjestöt tuomitsevat terrori-iskut, ja on aina syytä muistuttaa, että tyypillisesti kaikki muslimienemmistöiset valtiot ja suuret muslimijärjestöt tuomitsevat länsimaissa tapahtuneet terrorihyökkäykset. Useat tuomitsevat jopa Israelissa tapahtuneet terrorihyökkäykset. Jopa homoja vastaan suunnattu terrorismi tuomitaan, mikä on täysin oikein ja syytä muistaa. On kuitenkin syytä muistaa myös, että homojen tappaminen on terrorismia vain silloin, kun se on suunniteltua ja vastoin lakia. Useiden muslimivaltioiden ja kaikkien virallisesti islamilaisten (Afganistan, Brunei, Iran, Saudi-Arabia) valtioiden laki vaatii miespuolisten homoseksuaalien kuolemaa; homoseksuaalisuudesta rankaisevat kuolemalla vain muslimienemmistöiset valtiot. YK:ssa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien vastaista julistusta kannattaneista noin puolestasadasta maasta murskaava enemmistö on muslimimaita. Ainoa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia puolustavaa julistusta kannattanut muslimienemmistöinen maa on Albania. Iran, Saudi-Arabia ja Islamilaisen valtion kalifaatti toimivat islamilaisen lain mukaan: homoille ero on vain sii, kuristuvatko, silpoutuvatko tai murskautuvatko he kuoliaaksi. Homovastainen väkivalta on massiivista ja arkipäiväistä kaikkialla islamilaisessa maailmassa. Nämä valtiot ja populaatiot eivät ole terroristeja, vaan islamin ja kulttuurinsa tukeman homofobian saastuttamia. Muslimit tuomitsevat Islamilaisen valtion muut hirmuteot, mutta homojen järjestelmälliset murhat keräävät videoihin ylistäviä kommentteja. Orlandon murhaaja on vain osa homomurhien jatkumoa, joka ulottuu aina Muhammadin sanoihin saakka ja vieläkin syvemmälle synkkään ja irrationaaliseen historiaan.  
  Floridan murhaaja on vain tuurista suurin islamilaisen homomurhan tekijä länsimaissa: jo uudenvuodenaattona 2013 libyalainen muslimikiihkoilija yritti seattlelaisen homoklubin murhapolttoa motiivinaan islamilaisen lain mukainen homojen hävittäminen. (Samaa vaati, kristillisin perustein ja onneksi vain verbaalisesti, eräs takavuosien meikäläinen kirkollisvaaliehdokas, joka on toivottavasti jo kuollut.) Luvut puhuvat puolestaan: islamilainen homofobia on vakava ongelma, ja islamilainen homofobia on näin ollen hävitettävä. Se on kohdattava selkeästi ja tuomittava selkeästi. Joka kieltäytyy tästä, on islamilaisen homofobian rikoskumppani, aivan kuin Orlandon murhaaja teki vastustelemattomasta Allahista rikoskumppaninsa. Homoihin kohdistuva väkivalta ei lopu ennen kuin homoviha tuomitaan sanoin ja teoin kaikkialla maailmassa.

Tehokkain tapa purkaa islamilaista homofobiaa, vanhoillisuutta ja patriarkaalisuutta ei tietenkään ole eristää islamilaista maailmaa. Tämä vain saattaisi sen kaikkein viheliäisimmän taantumuksen käsiin ja johtaisi pahempaan väkivaltaan kuin osaamme ehkä kuvitellakaan. Islamin maallistumisen parhaat toivot ovat lännessä ja islamin nuorisossa. Länsimaissa asuvia yksittäisiä muslimeja ja islamilaisia yhteisöjä tulee kannustaa sekularismiin ja maltillisuuteen. Ideologisia konflikteja on tässä vaikeata välttää, mutta suvaitsevaisuuden vaatimuksesta ei voida tinkiä muslimien eikä kenenkään kohdalla. Suvaitsevaisuus on kaksisuuntainen väylä, ja minulla on täysi oikeus vaatia muslimia luopumaan homovihasta ja taistelemaan islamin homovihaa vastaan. Sekulaarin valtion toimintamahdollisuudet ovat hyvistä syistä rajatut uskonnollisten ryhmien suhteen, joten suuri vastuu jää länsimaisten kansalaisyhteiskuntien vapaamielisille voimille ja ryhmittymille. Niiden on kyettäislamin vahingollisten osien tinkimättömään kritiikkiin ja muslimien yhteiskunnalliseen inklusioon. Tämä ei ole paradoksi, vaan islamin vanhoillisten piirteiden häviäminen on myös muslimien, etenkin seksuaali- ja sukupuoli-identiteetiltään valtavirrasta poikkeavien muslimien, etu ja jopa elinehto. Toimettomuus on osasyyllisyyttä, eikä ongelman kieltäminen ei ole vaihtoehto. Sen tekijä uhraa samanaikaisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, naisten oikeudet ja muslimien tulevaisuuden oman valheellisen mukavuutensa alttarille. 

Eräs tapa sopeuttaa islamia 21. vuosisadan kansainväliseen ja monikulttuuriseen biosfääriin on altistaa se kritiikille. On tehtävä hyvin selväksi, että on oikein ja puolustettavaa väittää niin kuin minä nyt kirjoitan: Allah ei ole jumala, eikä Muhammad ole hänen profeettansa  – hän ei itse asiassa ole erityisen esimerkillinen edes historiallisten hallitsijoiden kategoriassa: esimerkiksi Perikles, Augustus, Ashoka ja Preussin Fredrik II ovat huomattavasti Muhammadia esimerkillisempiä ja arvokkaampia henkilöitä, joilla on paljon häntä parempia ajatuksia yhteiskunnan ja moraalin perusteista. Tällaisen lausumista on siedettävä. Kahden miehen pussaamista on siedettävä, ja sietämistä on eksplisiittisesti vaadittava islamilaisten yhteisöjen mahtimiehiltä (ovat huomattavan usein miehiä). Jos he eivät julista tätä suvaitsevaisuutta ja pluralismia, tulee heidät haastaa julkisesti. Homoseksuaalien vapaus ja elämä ovat paljon arvokkaampia kuin muslimiauktoriteettien mielenrauha.

Orlando razionalizzato 

Turvallisuus- ja yhteiskunta-asioita on kaikesta huolimatta hyödyllisempää tarkastella järjellä kuin pelkällä shokeeratulla tunteella. Yhdysvalloissa homoyhteisöt ja seksuaalivähemmistöjen liikkeet ovat suhtautuneet joukkomurhaan yleisesti ottaen hyvin fiksusti, järkevästi ja arvokkaasti. Samaa ei voi sanoa poliitikkojen ja nettikeskustelijoiden muodostamista yhteisöistä. Järjen, suhteellisuudentajun ja kunniallisuuden nimissä onkin syytä muistaa, että islamismi on sekä henkisesti että sotilaallisesti suuressa alamäessä. Islamilaisen valtion kalifaatti on katoamassa kartalta, ja koko poliittisen islamin ideologia on vakavassa kriisissä. Voi tuoda hetkellisen koston tyydytystä vaatia lännen sotilasmahtia marssimaan Raqqaan vastineena kaikesta kajahtaneen kalifaatin ja sen hullujen kätyrien vuodattamasta verestä, mutta kalifaatti on häviämässä ensisijaisesti paikallisille voimille: Irakin armeijalle, Assadin sotilasdiktatuurille, kurdijoukoille. Tässä on se hyvä puoli, että arabi- ja kurdiarmeijat eivät voi voittonsa jälkeen vain ottaa Mission Accomplished -selfietä ja vetäytyä valtameren taakse. Ne eivät ole miehittäjiä: ne ovat alueelle jääviä valloittajia.

Islamismi on muutenkin vaikeuksissa: Egyptissä Muslimiveljeskunta osoitti, ettei islamismissa ole aineksia oikean valtion johtamiseen vääjämättä kuuluviin kompromisseihin, ja maa on jälleen sekulaarin sotilasdiktatuurin hallinnassa. Saudi-Arabia, sunnalaisen ääri-islamin käärmeenpesä, on historiansa pahimmassa kriisissä, ja sen on joko kyettävä modernisoitumaan tai tuhouduttava, ja saudieliitit ovat ilmeisesti viimein alkaneet ymmärtää tämän. Shiialainen Iran, joka 1979 teki islamismista esimerkkitapauksen, on vähitellen palaamassa normaaleihin suhteisiin länsimaiden kanssa. Ajatollat ja näiden konservatiiviklikit harmaantuvat Iranissa nopeasti, ja uudet iranilaisten sukupolvet ovat edeltäjiään urbaanimpia, individualistisempia ja vapaamielisempiä. Jopa Afganistan, joka oli vielä 15 vuotta sitten seitsemännen vuosisadan fanaattisessa aallonpohjassa, on onnistunut johdonmukaisesti toteuttamaan naisten äänioikeutta. Persianlahden monarkioissa muhii suuria muutosvoimia, ja Tunisia on valtavista paineista, ristiriidoista ja terrori-iskuista huolimatta pitänyt pintansa maallisena demokratiana. Islamismin vetovoimaa on menetetty paljon, ja sen esimerkit näyttävät huonoilta: Turkki on herkkänahkaisen islamistin johdolla hyvin näkyvästi pilannut suhteensa aivan joka suuntaan. Islamistit iskevät lännessä helppoihin, pehmeisiin kohteisiin, sillä heidän voimavaroillaan ei kyetä haastamaan läntistä sotilasvoimaa tai valtiomahtia. On ilmeisen totta, että "länsi" on sodassa islamistisen ideologian kanssa (Suomikin on saanut oman sodanjulistuksen, miten söpöä), mutta ennen kuin tästä ryhtyy panikoimaan, on syytä muistuttaa itseään, että länsi on voittamassa sen sodan. Mikään ei viittaa päinvastaiseen, eikä sitä voi yksi joukkomurha mihinkään muuttaa. Hätiköinti tuskin on eduksi.

Orlando consolato

Homojenkin on syytä välttää paranoiaa ainakin länsimaissa. Yleinen reaktio Orlandon joukkomurhaan osoittaa, miten pitkälle Stonewallin päivistä on kuljettu. Teko tuomittiin sekä Yhdysvaltain yhteiskunnassa että ympäri maailman. Jopa monet republikaanit ja uskonnolliset konservatiivit saivat sanottua homo-sanan joukkomurhan yhteydessä eivät kaikki, mutta hyvin monet. Vain muutamien pienien protestanttisten vihakirkkojen edustajat poikkesivat linjasta Yhdysvalloissa. Sympatia uhreja, näiden omaisia ja seksuaalivähemmistöjen yhteisöjä kohtaan on ollut laajaa ja yhdistävää. Näin ei olisi ollut asian laita 30 tai edes 20 vuotta sitten. Homofobia on selvästi vetäytymässä ja menettämässä otettaan länsimaista. Homofobiselle väkivallalle ei löydy läntiseltä poliittiselta kentältä vakavasti otettavia puolustajia. Läntisen maailman johtavat valtiot Yhdysvallat, Britannia (pl. Pohjois-Irlanti, valtion tunnetusti mulkuin osa), Ranska, Kanada ovat tehneet homoseksuaaleista yhdenvertaisia lakiensa edessä, samoin suuri osa Latinalaista Amerikkaa ja pienempää Länsi-Eurooppaa. Saksa, Italia ja Australia ovat tulossa, eikä ole syytä synkistelyyn. 

Tämä ei tarkoita, etteikö homofobiaa olisi yhä olemassa - muistutan itseäni aina silloin tällöin siitä, että esimerkiksi Suomen nykyisen pääministerin mielestä minulle ei kuuluisi samoja oikeuksia kuin hänelle. Länsimaissa homofobia kuitenkin takertuu periferioihin, Itä-Eurooppaan, Pietarinkirkkoon, Mississippiin, Suomen Keskustaan ja Perussuomalaisiin. Nykyinen länsimainen kosmopoliittinen kulttuuri on tunnetun historian vähiten homofobinen, mutta siinä on tietysti korjattavaa. Huomattavasti enemmän korjattavaa on islamilaisen kulttuurin moninaisuudessa, josta Orlandon joukkomurhakin on ammentanut suuren osan tuhovoimaansa. Muslimiyhteisöt ovat osoittaneet kauniisti myötätuntoaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhteisöille joukkomurhan jälkeen. Paras tapa tehdä tälle ilmaisulle kunniaa teoin on puolustaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien muslimien asemaa, vapautta ja oikeuksia kaikkialla, eikä sitä voi tehdä haastamatta islamilaisia valtarakenteita ja islamin perustekstejä.

Écrasez l'infâme!