perjantai 24. helmikuuta 2017

Sota Ruotsia vastaan

George: You disapprove of Swedes?
Butler: Yes, sir.
George: Why?
Butler: Their heads are too square, sir.

– P.G. Wodehouse: The Small Bachelor

Trumpin ruotsalaisen ekskursion innoittama lisäke: miksi juuri Ruotsi, tuo viimeiset 200 vuotta täysin harmittomana pysytellyt pohjoisen pieni perustuslaillinen monarkia, tuntuu niin usein olevan kansallisoikeistolaisen internationaalin inhon kohteena? 
Ruotsissa on yhteiskunnalliset ongelmansa (niistä ehkä päällimmäisenä Jugoslavian hajoamissodista periytyvä alueellinen järjestäytynyt rikollisuus) ja modernin historiansa synkkyydet (mainittavimpana valtiollinen eugeniikkaohjelma) muttei mitään kovin tavatonta noin skandinavialaisittain. 

Ja silti Ruotsi on ollut jo 1960-luvun alusta Yhdysvaltain republikaanien nyrpistelylistalla, jolla Trumpin disinformaatio on vain viimeisin, joskin ehkä vihamielisin luku Eisenhower piti kokonaisen typerän puheen, jossa ruotsalainen sosiaalipolitiikka ja ruotsalainen sosialidemokratia kytkettiin perättömään itsemurhamaniaan, ja tämä mielikuvituksellinen kuva täysihoitovaltion pettämistä vaaleista Werthereistä on ollut hämmästyttävän elinvoimainen amerikkalaisten konservatiivien keskuudessa. 

Eisenhowerille ko. puheen ja sen tekaistut faktat syöttänyt republikaanieliitti toimi tilanteessa, jossa senaattori Joseph McCarthy ja John Birch Society (jonka uskomuksia välitetään tervejärkisille aivan riittävällä tarkkuudella Dr. Strangeloven prikaatikenraali Ripperin kautta) olivat ahdistaneet republikaaneja yhä kauemmas oikealle samalla kun näiden vastustajat saattoivat tarjota Ruotsin esimerkkinä menestyksekkäästä maasta, jossa markkinatalous (Ruotsi on vauras maa, jota monet maailman suurfirmoista pitävät kotinaan) ja poliittinen vapaus yhdistyivät laajaan ja hyvinvoivaan sosiaalivaltioon. Viimeisenä viiltona Yhdysvaltain oikeistolle tarjoiltiin ja voidaan yhä tarjoilla se, että Ruotsi on kaiken huipuksi instituutioiltaan ja valtiomuodoltaan Yhdysvaltoja aidommin konservatiivinen: vakaa ja perinteikäs monarkia (Ruotsin kristillinen monarkia on vieläpä suosittu), jonka rinnalla Yhdysvallat on lähinnä radikaalien eliittiutopistien kokeilu. Tämä "vaihtoehto" on tietenkin tuhrittava tavalla tai toisella: joko tekaistuilla itsemurhatilastoilla tai tekaistuilla terrori-iskuilla tai ns. islamisaatiolla eli höyrypäisten salaliittoholistien demografis-kulttuurisilla tuomiopäiväskenaarioilla, kun Ruotsilla on vain koko viimeiset 200 vuotta mennyt aivan helveten hyvin. (Suomi vaikuttaa olleen valtakunnalle lähinnä taakka, jonka menettäminen kohotti sen yhteiskunnan ennenkokemattomaan nousuun. Jos taas tarkastellaan sitä kliseistä itsemurhatilastoa, niin lukemat ovat alimmat Lähi-idän muslimimaissa ja huomattavasti Ruotsia korkeammalla kärjen tuntumassa Etelä-Koreassa ja Japanissa. Näin ollen, jos oikeistokonservatiiveista itsemurha on todella paha asia, tulisi heidän kai kannattaa islamisaatiota ja vastustaa korostetun ahkeraa työmoraalia.)

Suomessa viha naapureistamme parhainta kohtaan eristyi Ahvenanmaan kysymyksen ratkettua vähitellen kapeaan äärioikeiston aliosegmenttiin, jonka nykyisessä kuvastossa ruotsalaiset tuntuvat olevan tarpeen mukaan kolonialisteja, juonittelijoita tai avuttomia uhreja. Sama taho voi väittää ruotsalaisten ensin ohjaavan suunnitelmallisesti ja tarkoituksella turvapaikanhakijoita Suomeen ja sitten kertoa, kuinka "kantaruotsalaiset" elävät alistetussa ahdingossa Sahelin sotatoimialueita muistuttavissa lähiöhelveteissä. Usein on epäiltävää, saavatko nämä tahot tietojaan Ruotsista, koska he tapaavat myös vastustaa ruotsin opiskelua ja osaamista. Ja jos lopulta erehtyy joihinkin näistä Malmön tai Göteborgin sisällissotaugandalaisiksi maalailluista kuoliaaksiraiskausterrorialueista, voi todeta niiden olevan akselilla KarjaaMogadishu hyvin lähellä ensin mainittua.

Jotkut historiallisemmin suuntautuneet Ruotsin-nyrpistäjät ovat maassamme mielissään päästessään huomauttamaan, että Ruotsi oli viime maailmansodassa puolueeton (kuin myös edellisessä, mutta tämä ei nähtävästi kiinnosta maassa, joka ensin oli muodollisesti häviäjän puolella ja sitten kävi modernin Euroopan verisimpiin kuuluvan sisällissodan). On epäselvää, miten nämä henkilöt olisivat halunneet Ruotsin viime kähinässä toimivan. Toisin kuin muiden pohjoismaiden kohdalla, Ruotsin päätyminen sotaan ei ollut väistämätöntä, ja realistisimmissa skenaarioissa se olisi kai päätynyt sotaan Suomen myöhemmän pääliittolaisen kanssa. Sen sijaan Ruotsi myi malmiaan, eli levottomassa rauhantilassa ja käytti eurooppalaista diplomaattiverkostoaan vainottujen pelastamiseen Saksan tarjoamalta varmalta kuolemalta. Tiedättehän, siltä samalta, johon Suomi lähetti itse ottamiaan vankeja. Joka tapauksessa Ruotsi oli tuolloin autenttisemmin ja moraalisemmin puolueeton kuin Suomi kylmässä sodassa Kekkosen yhä ihaillussa komennossa kommunistidiktatuurin kyynisen pelokkaana YYA-myötäjuoksijana. Silloinkin käytimme ns. puolueettomuuttamme siihen, että karkotimme maahamme päätyneet vainotut KGB:n kynsiin. En näe tässä vertailussa pröystäilyn aihetta.

Suomessa antisvealaisuus on kuitenkin pientä ja marginaalista. Esimerkiksi Israelin yhä oikeammalle hivuttautuva oikeisto on aika ajoin erikoistunut levittämään Ruotsista sangen häikäilemättömiä valheita, joilla kolmen kruunun kilpi yritetään tuhria antisemitismin lokaan. Tässä asialla ovat olleet jopa suurlähettiläät ("Ruotsin mediassa yllytetään päivittäin tappamaan juutalaisia!"), joiden kai tulisi ainakin teoriassa olla tunteiden hallintaan kykeneviä henkisesti aikuisia diplomaatteja. Siinä missä Yhdysvaltain oikeistolle ruotsalainen sosialidemokratia on likellä kommunismia, riipii Israelin oikeistoa Ruotsin itsepintainen taipumus puolustaa mm. yksityisomaisuutta. Ainakin jos kyse on palestiinalaisten yksityisestä maaomaisuudesta. Tietysti voi myös muistuttaa kreivi Bernadottesta, YK:n turvallisuusneuvoston välittäjästä, joka jäi juuri perustetussa Israelissa israelilaisen terroristijärjestön murhaamaksi. Kreivi Bernadotte oli ennen tätä pelastanut kymmeniä tuhansia vankeja natsien leireiltä Ruotsin diplomaattikanavien kautta. Hänen murhansa tilaaja toimi Israelin pääministerinä 198090-luvuilla. Toisessa maailmansodassa ko. henkilö muuten tuki Saksaa.

Unkarissa, missä Wallenberg pelasti tuhansia juutalaisia varmalta kuolemalta unkarilaisten ja saksalaisten hirmuhallitsijoiden käsissä, pitää nyt valtaa amiraali Horthyn kyyninen ihailija. Hänen hallintonsa, joka on suorastaan erikoistunut eurooppalaisiin liittolaisiin kohdistettuun epäsolidaarisuuteen, on julkaissut kotimaiseen kulutukseen luetteloita kuvitteellisista ruotsalaisista "no-go-alueista". Ruotsi on myös Venäjän, Wallenbergin vangitisijoiden ja surmaajien seuraajavaltion, epäsuosiossa. Tämä ns. suurvalta on kokenut tarpeelliseksi uhitella mahtavalle Ruotsille (ilmeisesti imperialistis-revanshistis-aggressiiviset viikinkibandiitit puuhaavat Kaarle XII:n henkiinmanausta kaikessa hiljaisuudessa) näiden oman maaperän tuntumassa Gotlannissa, ja kaikkien ruotsalaisiin kohdistetun sukellusvenepilkan vastineeksi voidaan asettaa melko vastaansanomaton Karlskronan tapaus, joka osoittaa idän merivoimat joko petolliseksi tai vaarallisen ammattitaidottomaksi. Ja viimeksi tässä kuussa Venäjällä levitettiin väitteitä siitä, että Ruotsin ulkoministeri vaatisi miehiä kastroitaviksi. Nämä pötyhöpinät ovat tietysti käänteisiä versioita siitä todellisesta barbariasta, jota esimerkiksi homot joutuvat Venäjällä kohtamaan sekä sanojen että tekojen muodossa yhteiskunnan huipulta.

Ruotsi on globaalille äärioikeistolle ja kansainväliselle anti-internationalismille sikäli hyvä vihollinen, että se on pieni maa, joka käyttäytyy lauhkean sivistyneesti eikä vastaa kärkkäästi herjoihin. Lisäksi siitä tiedetään ulkomailla melko vähän eikä sen kieli ole laajalti osattua, mikä helpottaa löpinöiden levitystä tämän tai tuon asian todistelemiseksi. Ruotsi on kätevä esimerkki, kun pitää keksiä todennäköisesti seuraukseton konsti näyttää, miten hyvät tarkoitukset menevät vikaan, jos jättää huomiotta, etteivät ne ole siellä menneet mainittavan pahasti vikaan. Lisäksi kuulemma ruotsalaiset ovat ärsyttäviä jeesustelijoita ja päsmäröijiä, ja tämä syytös liitetään nykyään YK-diplomaattipiirien ympäristössä myös muihin pohjoismaihin; se tarkoittaa selkokielellä, että nämä maat tapaavat pitää muita useammin kiinni tietyistä demokratian standardeista ja tekevät diktaattorien vedätyksistä hieman hankalampia kuin mitä ne muuten olisivat. Ruotsin tapauksessa se on näyttäytynyt aktiivisen roolin ottamisena maailman kriisipesäkkeissä. Ja siinä, että Ruotsi yritti kantaa kansainvälistä vastuuta syyrialaisista, kun itäeurooppalaiset EU-rahan lypsäjät kieltäytyivät (palkiten Ruotsin vihamielisellä propagandalla). Esimerkiksi Bernadotten murhasta ja Hammarskjöldin kuolemasta huolimatta ruotsalaiset diplomaatit ovat toimineet kärsivällisesti Lähi-idässä, Namibiassa ja muualla maailmassa, usein norjalaisten virkaveljiensä tukena. Arvostelu kuuluu toki asiaan; sitä olisi tosin vaihteeksi mukava kuulla asiantuntevana ja rakentavana versiona joltain valtiolta, joka pärjää kaikilla demokratian, talouden, oikeusvaltion, vapauden, laillisuuden, vaurauden, rauhallisuuden, ympäristön ja yhteiskunnan kriteereillä yhä hyvätasoisesti. 

torstai 23. helmikuuta 2017

Sota todellisuutta vastaan

Kun Paasikivi sanoi, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, ei hän puhunut vain geopolitiikasta. Yksinkertainen maksiimi tiivistää kokonaisen elämänasenteen, eetoksen ja maailmankuvan, jossa todellisuudella on keskeinen osa. Tosiasioiden tunnustaminen ei vielä itsessään tuo onnea tai viisautta, mutta tekee niiden saavuttamisen edes mahdolliseksi. Vastavuoroisesti tosiasioiden kiistäminen on hulluuden ja turmion tie.

Ei äkkiseltään luulisi, että todellisuuskeskeisen maailmankuvan selittäminen tai oikeuttaminen olisi tarpeen. Mutta nähtävästi kaikki viisaus, konventionaalinen ja epäkonventionaalinen, on joskus viime vuoden kuluessa työnnetty historian silppuriin. Niinpä todellisuutta voidaan nyt tuijottaa päin näköä ja kiistää se muuallakin kuin totalitarismin satiireissa. Esimerkiksi aivan sodanjälkeisen läntisen demokratian ytimessä. 

Vaihtoehtoisten faktojen (tai valheen, lainataksemme valistumattomien esi-isiemme puheenpartta) rintamaa johtaa tietysti Donald Trump, jonka nimen mainitseminen kuuluu tätä nykyä ikävänä välttämättömyytenä kaikkiin keskusteluihin. Hän on vain kuukauden sisällä ehtinyt keksiä vaihtoehtoista todellisuutta useamman kaunokirjailijan tarpeiksi. Hänen mitätön virkaanastujaisyleisönsä oli historian suurin; maan historian alhaisimman tason tuntumassa olevat murhatilastot ovat korkeimmat yli 40 vuoteen; kaikki Reaganin jälkeiset presidentit pois lukien George W. Bush ovat saavuttaneet suuremman valitsijaneuvostovoiton kuin hän, jonka voitto on suurin sitten Reaganin; ja hän olisi voittanut lähes kolmella miljoonalla äänellä häviämänsä absoluuttisen ääntenenemmistön, elleivät miljoonat laittomat siirtolaiset ja vainajat olisi huijanneet. Mutta nämäkin ovat valheita, jotka koskevat vain Trumpin omaa maata, joka oli kyllin irrallaan todellisuudesta valitakseen hänet. Oli vain ajan kysymys, milloin presidentti ryhtyy laajentamaan todellisuusoffensiiviaan ulkomaille.

Helmikuussa 2017 Trump järjestytti kampanjatilaisuuden – oltuaan virassa kuukauden, mikä vahvistaa, että nykyinen Valkoinen talo on kampanja eikä hallinto – jossa Floridan hömelöimmille hölmöille tarjottiin mahdollisuus ylistää valtiaansa vähämielistä yksinpuhelua. (Virkaanastujaispuhetta lukuun ottamatta yksikään Trumpin julkisista esiintymisistä ei ole täyttänyt puheen erittäin väljiä kriteereitä; yleensä hän rapsodisoi rakenteetta kuin aggressiivinen dementiapotilas.)  

Kusiaisten kansantribuuni tarjosi jo kuluneiden petoksellisten höpinöidensä lisäksi jotakin melko uutta: pienimuotoisen diplomaattisen kriisin ystävällismielisen ja harmittoman pohjoismaan kanssa. Trump antoi ymmärtää, että Ruotsissa olisi edellisenä iltana tapahtunut terrorihyökkäys. Mitään sellaista ei tietenkään Maa-planeetan Ruotsissa ollut tapahtunut, ja kun Ruotsi vaati selitystä, suvaitsi presidentti viimein ilmoittaa, että Ruotsin tragedia oli se, että hän itse oli edellisenä iltana tuhlannut aikaansa (sen sijaan että yrittäisi esim. perehtyä tehtäviinsä) toljottomalla hieman Russia Todayta laadukkaammalta oikeistopropagandakanava Foxilta esitettyä dokumenttia, jossa joku surkuhupaisan avuton amerikkalaisjournalisti valehteli Ruotsista ja jopa editoi ruotsalaisia viranomaisia valehtelemaan puolestaan. 
  Kuten oli odotettavissa, seurasi tätä myönnytystä valheellisen dikotominen hyökkäys, jossa Trump esitti, että hänen propagandististen valheidensa kriitikot väittäisivät Ruotsin olevan tyystin vailla ongelmia. Päiväkoti-ikäisen pitäisi kyetä tätä parempaan järkeilyyn. Tai ehkei sittenkään, sillä Trump tuntuu joko räätälöivän retoriikkansa päiväkotilapsen käsityskyvylle tai on tässä luonnonlahjakkuus. Haluaisin poimia presidentin kampanjatilaisuuden saappaannuolijayleisön joukosta edes viisi ihmistä, jotka kykenisivät sijoittamaan Ruotsin kartalle.

Odotan, milloin Trump ja hänen psykoosihallintonsa juoksupojat laajentavat vaihtoehtovalheiden politiikkansa täysimittaiseksi ja viralliseksi sodaksi todellisuutta vastaan. Viime kädessä näet juuri tosiasiat ovat hänen tiellään, eikä niiden tunnustaminen tule kyseeseen. Näin ollen todellisuudesta tulee väistämättä kansanvihollinen nro 1, jopa lehdistöä ja oikeuslaitosta pahempi. 

Tässä sodassa vihollisia ovat kaikki asiat, jotka ovat ilmeisen todellisia. Jos jokin on todellista, voi sen myös tuhota: siinä vihollisen heikkous kuin tarjottimella. Todistakaa se, ja voimme voimme pommittaa sen olemattomiin. Kaikki ongenkohoista piikkisikoihin, Senegalista Aachenin tuomiokirkkoon, sveitsiläiskaartista ruislimppuun, pastöroinnista Plácido Domingoon: hyvästi. Teillä oli mahdollisuus, eikä teidän ns. todellisuutenne hyödyttänyt sitä taidotonta lusmuistoa, joka palvoo messiaanaan Oranssia Vasikkaa. Vasta kun todellisuus on lyöty, on Amerikka jälleen turvassa. Ja suuri. 

Ja niin presidentti Trump johti maansa totaaliseen sotaan kavalaa totuuden akselia, Realinterniä, vastaan propagandaministerinsterinsä, äkäiseltä Bratwurstilta näyttävän S. Spicerin ja Mata Hari Conwayn kanssa rinnallaan lojaali epätodellinen liittokunta: kummitukset, Area 51:n avaruusoliot, joulupukki, ihmissudet, eheytyneet homot, vesihiidet, otherkinit, menninkäiset, Peter Pan, Putkosen räjähtävät lepakot – ja tietysti Jumala. (Viimeksi mainitun mukanaolo varmisti kongressin republikaanien tuen sodanjulistukselle.)

Totuudenvastainen sota on muuten rantautumassa meillekin. Ruotsi oli osoitus tästä. Ennen pitkää Trump keksii jotain myös meidän rakkaasta Suomestamme, ja silloin kansallamme on oltava selkärankaa toimia kuin ruotsalaiset: vaatia selitystä. Omasta maastaan herra presidentti voi hölöttää mitä haluaa, mutta olisi Suomelta epäeettistä sallia itseään käytettävän tietämättömien raukkojen huiputtamiseen jossain Etelä-Carolinan hampaattomien farkkuhaalariharrastajien keskuudessa. On kenties myös syytä pohtia Yhdysvaltain ja Ruotsin ns. ystävyyssuhdetta. Ehkä vaihtoehtoinen ystävyys (alt-friendship) on asia erikseen, mutta yleensä ystävää ei tunnista siitä, että hän valehtelee ja vihjailee sinusta omille kavereilleen.

On syytä myös ymmärtää jo nyt, että presidentti Trumpin käytös tulee kaiken tähän mennessä nähdyn ja tiedetyn perusteella olemaan vielä törkeämpää ja arvottomampaa, kun – nimenomaan kun, sillä se on vain ajan kysymys – Euroopassa todella tapahtuu terrori-isku. (Yhdysvalloista nyt puhumattakaan. En ihmettelisi internointileirien palaamista puheenparteen siinä tapauksessa.) On syytä tietää, että presidentti Trump tulee riekkumaan asiasta ja tekemään siitä itselleen henkilökohtaisen voiton, vaikka ei tarvita ennustajan lahjoja tajuamaan, että Euroopassa tulee jatkossakin tapahtumaan barbaarisia, mutta lopulta tehottomia hyökkäyksiä siviilejä kohtaan. Presidentti Trumpilla ei tähän ole osaa eikä arpaa, ellei sitten lasketa hänen Islamilaiselle valtiolle antamaansa propagandavoittoa, jota järjestö käyttää rekrytoinnissaan: katsokaa, tätä mieltä Amerikka muslimeista todella on.  
On syytä ymmärtää, että Trumpin muodolliset surunvalittelut ovat oranssin alligaattorin rapaisia kyyneleitä, joita hän käyttää vain pöyhkeilläkseen säikyille ydinkannattajilleen ja hyökätäkseen demokraattisten liittolaismaidensa hallituksia vastaan. On syytä tarkastella, millaisia sanavalintoja presidentti tuossa tilanteessa käyttää kaikissa medioissa, myös itse kuratoimassaan Twitterissä. Ennusteeni on, että hän tekee viattomien murhista itsensä ylistystä, hieman kuin Islamilainen valtio tekee niistä itsensä ylistystä.

Ja vaikkei tekisikään, voin aina väittää hänen tehneen niin. Se on vaihtoehtoinen tulkintani tapahtuneesta, taiteilijan näkemys. Itse asiassa Trump teki juuri niin Norjassa tapahtuneen Bøling Grønin iskun jälkeen. Niin surullista. Kuka olisi uskonut?

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Morituri te salutant

Milloin, hyvä lukija, tajusit, että Donald Trumpissa on jotain vialla – siis todella epänormaalilla ja vaarallisella tavalla vialla? Tämä tuhoisa mies oli jossain tietämykseni ulommilla rajamailla vuoteen 2015 (en seuraa tosi-TV:tä eikä minun enää edes tarvitse, kun todellisuus on muuttumassa sellaiseksi), mutta uskoakseni ratkaiseva hetki minun kohdallani koitti tuon vuoden marraskuussa, kun Trump käytti maailman isointa mediajulkisuutta pilkatakseen vammaista henkilöä puolustaessaan moneen kertaan toistelemaansa valhetta. Silloin viimeistään tiesin, että ollaan tekemisissä todella epänormaalin alhaisen ja valtiolliseen virkaan täydellisen sopimattoman henkilön kanssa.

Marraskuusta 2015 on jo pieni ikuisuus. Sinä aikana maailma on muuttunut paljon, mutta Trump on ennallaan. Hän on kerta toisensa perään osoittautunut kaikin tavoin juuri sellaiseksi kuin hänet valaistumisen hetkellä tuomitsin, ellei pahemmaksi. Ikävä kyllä merkittävin muutos edellä mainitussa muutoksen paljoudessa on, että tämä hirvittävä ihminen toimii maailman merkittävimmän valtion johtajana. Tammikuun 20. päivänä vuonna 2017 (a date which will live in infamy) Trump vannoi Yhdysvaltain presidentin virkavalan. Hänestä tuli maan historian poliittisesti kokemattomin presidentti, ja temperamentiltaan sekä luonteeltaan surkein presidentti sitten Andrew Jacksonin. Jacksonilla ei tosin ollut käytössään maailman suurinta joukkotuhoasearsenaalia.

Olen lisäksi aika varma, että hän oli vampyyri.

Optimismiin ei ole liiemmälti syitä, ei ainakaan Trumpin suhteen. Oppisiko tämä mies virassa niitä asioita, joita ei ole muualla oppinut 70 vuoteen? Antaako hänen käytöksensä sellaisen kuvan, että hän olisi valmis ottamaan neuvoja fiksuilta ihmisiltä? Antaako edes hänen tukkansa sellaisen kuvan? Parhaassa tapauksessa hän on "vain" surkea presidentti, joka hukkaa kaikkien aikaa sekä halventaa tarpeettomasti virkaansa ja maataan. Hän on tehnyt niille suurta vahinkoa jo ennen virkaan astumistaan, ja hänen ensimmäisen virassaolokuukautensa aiheuttama tuho vie moninkertaisen ajan ja vaivan hänen seuraajaltaan, jonka tehtäväksi jää korjata tämä amerikkalaisen demokratian viemäritukos. 

Yhdysvaltain vaalipäivän ja virkaanastujaispäivän ajallinen ero, noin kaksi ja puoli kuukautta, on ollut tällä kertaa tuskallisen pitkä. Joka ainoa päivä on tuonut jotain uutta Trumpista, harvoin mitään hyvää. Twiittejä, riitoja, uhkauksia, kummallisia valintoja, liittolaisten tölvimistä. (Minulle on yhä epäselvää, onko Trumpin mielestä Yhdysvalloilla liittolaisia ensinkään.) Tämän lisäksi on tietysti julkaistu yhä lisää analyysejä siitä, mitä Trump tarkoittaa millekin asialle, harvoin mitään hyvää. Ennen pitkää on sellainen olo, että Trumpia tursuaa silmistä ja ties mistä. 

Epämiellyttävän ja huonoon suuntaan kehittyvän nykyhetken piirityksestä pakenin hengähdystauoille historian pariin. En lähihistorian, vaan kaukaisen historian. Sellaisen, johon meillä ei ole enää suoraa intressiä tai henkilökohtaista suhdetta. Eräs antiikin historian rauhottavia piirteitä on, että meillä ei ole suosikkijoukkuetta Kreikan tai Rooman hippodromeilla. Se ei tarkoita, ettemmekö silti voi tunnistaa muinaisuudessa ilmiöitä ja henkilöitä, jotka vähintäänkin muistuttavat meitä omista ongelmistamme, mutta parituhatvuotisen ajallisen pehmusteen läpi. En ole ainoa enkä varsinkaan terävin, joka on nyt hakenut mielenrauhaa ja näköalaa läntisen kulttuurin lähteiltä.

Hain terapiaa Capitoliumin juurelta hakeutumalla uudelleen roomalaisten alkuperäistekstien pariin. Suetoniuksen ja Tacituksen historiateokset tarjoavat vähintään mielenkiintoisia katsauksia siihen, miten politiikkaa tehtiin hallitsevassa läntisessä supervallassa ajanlaskun alun tietämillä. Näistä Suetonius on ehdottomasti mehukkaampi. 

Gaius Suetonius Tranquillus, joka toimi keisari Hadrianuksen sihteerinä päästen ilmeisesti näin käsiksi keisarillisiin arkistolähteisiin, julkaisi useita elämäkertateoksia. Näistä De vita Caesarum, hätkähdyttävän moderni ja tyylikäs esitys Rooman hallitsijoista Julius Caesarista Domitianukseen, on ainoa (lähes) kokonaisena säilynyt. (Kadonneiden teosten luettelossa on mm. epäilemättä kiintoisa Kuuluisen huorien elämäkertoja samoin kuin tutkielmia kreikkalaisista herjoista, ihmisten ruumiillisista epämuodostumista ja ajanmittauksesta. De vita Caesarum on julkaistu suomeksi vain J. A. Hollon tyystin vanhentuneena ja kankeana käännöksenä Rooman keisarien elämäkertoja, joten jos englanti sujuu, on Robert Gravesin eloisa, juokseva, ei-kirjaimellinen ja luonteva käännös The Twelve Caesars parempi vaihtoehto, joka lisäksi hyödyntää täysimääräisesti Suetoniuksen virkistävää taipumusta kuivaan huumoriin.)

Suetonius, joka syntyi joskus vuosien 68–70 jaa. tienoilla, käsittelee keisarien elämäkerroissa tapahtumia, jotka olivat yhä suurelta osin miesmuistin tuntumassa hänen kirjoittaessaan. Hänen lähestymistapansa on yllättävän moderni eikä lainkaan raskassoutuinen. Varsinkin lähteitä hän käyttää monipuolisesti yhdistellen ilmeisiä valtiollisia arkistotietoja rivoihin pilkkalauluihin. Hän ei ole riippumaton muiden roomalaisten historioitsijoiden tapaan hän edustanee senaatille myötämielisiä näkemyksiä – mutta hän ilmoittaa yleensä ilahduttavan avoimesti, milloin raportoi epämääräisiä kuulopuheita, arvioi usein erikseen aineistonsa luotettavuutta, ja tarjoaa toisinaan epävarmoista asioista vaihtoehtoisia selvityksiä. Häneen ei voi luottaa täydellisesti, mutta häntä voi turvallisin mielin uskoa enemmän kuin vaikkapa Donald Trumpia. Ehkä jonkin sivilisaatiokatkoksen jälkeen jälkipolvet (jotka ovat onnekkaita jos heitä tosiaan on) voivat lukea jotain vastaavaa kronikkaa, joka hyödyntää hiiltyneitä asiakirjankappaleita rinnan shitpost-twiittien kanssa.

Kursailematon kumarteluhaluttomuus tekee Suetoniuksesta ilahduttavaa luettavaa. Hän tunnustaa hallitsijoiden ansioita, mutta veistelee näistä ihannoituja patsaita täyteläisemmät ja sävykkäämmät muotokuvat, jotka osoittavat paikoin karusti miten surkeasti, typerästi, julmasti ja lyhytnäköisesti antiikin supervaltaa hallittiin.  

Julius Caesar on ollut parintuhannen vuoden ajan monen poliitikon ja sotilasjohtajan esikuva – lukuun ottamatta sitä tikarikahkkaa – ja tuottaakin erikoista ikonoklastista tyydytystä lukea hänen skandaalimaisen egoistisesta kieroilustaan. Suetoniuksen "Jumalaisen Juliuksen" elämä on kertomus loputtomasta korruptiokierteestä. Caesar ryöstää häikäilemättä antautuneita kaupunkeja, jotka on luvannut säästää – päästäkseen eroon isoista henkilökohtaisista veloistaan. Hän ryhtyy lainaamaan rikoksella haalimaansa omaisuutta matalalla korolla tehdäkseen mahdollisimman monista velallista riippuvaisia hänestä. Lopulta hänen ei tarvitse lainata rahaa, vaan hän voi kaupata virkoja, sotilasyksikköjä ja poliittista tukea. Jos hän ei pidä järkevänä myöntää lainaa jollekin erityisen ökyilevälle hakijalle, neuvoo hän tätä käynnistämään sisällissodan, koska se on hyväksi finansseille sekä korkotasoille. Ja käynnistihän hän sellaisen itsekin. Caesar muistetaan toki gallien valloittajana, mutta hänellä ei ollut mitään omien maanmiestensä veren vuodatusta vastaan, jos se palveli hänen henkilökohtaista etuaan. Suetonius toteaa lakonisesti, ettei Caesar ollut "erityisen rehellinen", mistä esimerkkinä, että hän kavalsi ensimmäisellä konsulikaudellaan valtiolta 3000 naulaa kultaa ja korvasi sen samanmoisella köntillä kullattua pronssia. Häntä muuten pidetään Rooman parempiin kuuluvana hallitsijana.

Augustus. Panisiko muka joku pituudestaan arka henkilö vertailukohdakseen polvenkorkuisen keskosen?
Harmittomammatkin yksityispiirteet valotetaan äärimmäisen kiinnostavasti. Ihaillessani Augustuksen jalopiirteisiä veistoksia on minusta mukava palauttaa mieleen, että Suetonius kertoo hänen käyttäneen jalkineissaan korokepohjia pohjoiskorealaisten tyrannien tapaan, että hän oli suunnattoman kylmänarka ja viluinen, että hänen hampaansa olivat huonot ja pienet, ja että hänellä oli tapana pitkästyttää sukulaisiaan ja tuttaviaan yhdentekevillä kirjallisilla selvityksillä pakkomielteisten noppapeliensä tuloksista. Valtiollisen veistospropagandan vastapainona tuntuu terveelliseltä kuvitella lyhytvartisuudestaan arka kotityranni kolminkertaisessa villaviitassa typerän luunopan vieritystä jännittämässä ikeniään imeskellen. Se näet on usein totuus valtiaista, jotka täyttävät julkiset tilat kuvillaan, olivatpa ne marmoria tai kiiltopainatettua selluloosaa.

Augustuksen pelihimo on keisarillisista paheista lievimpiä. Tiberiuksen sadistiset seksuaaliset perversiot vaikuttavat yhä fantastisilta senkin jälkeen, kun ihmiskunnalle on suotu 2000 vuotta aikaa edistyä alalla; Domitianuksesta piirtyy jurottava tyranni, jota voi pitää stalinoidin paranoian edelläkävijänä: hän päällysti huoneistonsa peilaavilla pinnoilla nähdäkseen alati (ja syystä) pelkäämiensä salamurhaajien kuvajaiset ennen iskua; Suetonius myös kertoo Domitianuksen pohdiskelleen, että keisarien elämä on viheliäistä, kun vain heidän murhansa voi todistaa kansalle todellisiksi ne salaliitot, joita he hirmuhallinnollaan ehkäisevät. 
 Vitellius hallitsi alle vuoden, mutta onnistui käyttämään valtavan summan ylettömiin pitoihinsa, joita tapasi järjestää 34 kertaa päivässä. Viihdykkeeksi hän surmautti satunnaisia näköpiiriinsä tulleita henkilöitä ilman sen kummepaa perustetta kuin että häntä huvitti nähdä jonkun kuolevan ja hitaasti. Nero voisi helposti kuulua Kimin klaaniin, osallistuihan hän Olympian kisoihin voittaen kaikki lajit, myös vaunukisat. Kaadettuaan vaununsa kurvissa

Suetoniuksen raadollisesti kuvaamassa joukossa on eräs, joka vaikuttaa harvinaisen modernilta tai jopa postmodernilta, ehkä vain siksi, että mielipuolisuus on tavallaan ajatonta vaikka normaalin rajat hieman vaihtelevatkin aikakausien välillä. Tarkoitan tietysti Gaius Iulius Caesar Augustus Germanicusta, joka tunnetaan parhaiten nimellä Caligula. 
  Milloinkohan roomalaiset tajusivat, että Caligulassa on jotain vialla todella epänormaalilla ja vaarallisella tavalla? Silloin kun hän komensi kauppalaivaston täyttämään kokonaisen merenlahden voidakseen ratsastaa sen poikki kuivin kavioin? Silloin kun hän ryösti Aleksanteri Suuren mausoleumin saadakseen tämän rintapanssarin haltuunsa? Silloin kun hän syytti edesmennyttä, jumalaksi julistettua Augustusta insestistä? Silloin kun hän teki numeron omasta insestistään kolmen sisarensa kanssa? Silloin kun hän vaati jumalten patsaiden kasvot vaihdettaviksi omiinsa? Vaiko vasta hänen kuoltuaan, kun paljastui, että hän oli tyhjentänyt typeryyksillään edeltäjänsä Tiberiuksen täyttämän valtion kassan? Roomalaisilla oli sentään yksi puolustus: he eivät äänestäneet Caligulaa keisarikseen.
Caligula. Marmorisina rintakuvina lähes kaikki näyttävät arvokkailta ja järkeviltä.

Suetoniuksen mukaan Caligulan vastenmielinen ja sairaalloinen mielenlaatu ilmeni jo varhain. Hän oli sadisti ja hedonisti, jonka nautti teloitusten ja kidutuksen seuraamisesta, ja häntä aivan ilmeisesti kiehtoi ajatus käyttää absoluuttista valtaa muihin ihmisiin. Hän sai tähän vapaat kädet noustessaan imperaattoriksi noin 1980 vuotta sitten. Tapa, jolla hän nousi valtaistuimelle, oli epälegitiimi ja kaoottinen. Useimmat lähteet, joita Suetonius referoi, väittävät Caligulan surmanneen jo kuolemaa tehneen Tiberiuksen (joka, on syytä huomauttaa, oli erakkomainen ja kriminaalin perverssi, joskin taloudellisesti vastuuntuntoinen hirmuhallitsija). Caligulan tukena ilmeisesti oli jonkinlainen kansanliike hänen marssiessaan Roomaan. Suetonius mainitsee naiivien ihmisten häntä kohtaan tunteman ihastuksen, ja myös sen, että suuri väkijoukko tunkeutui senaattiin, jolla ei tässä tilanteessa voinut olla oman turvallisuutensa vuoksi muuta mahdollisuutta kuin yksimielisesti julistaa Caligula keisariksi.

Caligula käytti absoluuttista valtaansa aikansa mahtavimmassa läntisessä supervallassa juuri niin kuin hänen kaltaisensa henkilö sitä käyttäisi: tuhoisasti, järjettömästi ja lyhyesti. Hänessä vaikuttaa olleen ainakin ripaus populismia, eikä tämä ilmennyt vain Rooman imperaattoreille tyypillisissä gladiaattorinäytännöissä ja muissa viihdepyrinnöissä, jotka tarjottiin tiettyjen sosiaaliryhmien tyydytykseksi. Hän lakkautti kaikki Tiberiuksen aikana käynnistetyt syyteprosessit tekemättä mitään erottelua tekaistujen ja aiheellisten välillä; hän lupasi olla kuuntelematta ilmiantajia ja tiedustelijoita, ja hän järjesti Forum Romanumilla omaan sukuunsa liittyneiden oikeusjuttujen todistusaineiston julkiset polttajaiset. Jopa tunnetuin Caligulaan liitetty anekdootti, jossa hän pohtii nimittävänsä suosikkiratsunsa Incitatuksen konsuliksi, voi olla populistinen vitsi: hyvät roomalaiset, eivätkö nämä teidän poliitikkonne olekin pettäneet teidät, eikö hevonenkin tekisi virassa yhtä hyvää työtä? Myöhempi imperaattori Lenin tunnetusti väitti, että viiden päivän perehdyttämisellä tavallinen työmieskin kykenisi johtamaan ministeriötä. (Hän ei kuitenkaan rohjennut suoda tavallisille työmiehille tätä kunniaa. Caligulakaan ei halunnut tai ehtinyt vahvistaa Incitatuksen nimitystä.) 

Caligula ilmeisesti rakasti teatraalisia elkeitä ja draamaa niiden itsensä vuoksi. Hän piti huomattavan itkuisen puheen Tiberiuksen hautajaisissa, minkä jälkeen hautasi valtavalla seremonialla äitinsä jäänteet Augustuksen mausoleumiin (johon on viime näkemän mukaan päätynyt ikävästi muutakin roskaa samoin kuin puolivillien kissojen yhdyskunta). Hän valitteli jatkuvasti hänelle muka asetettuja epäreiluja rasitteita ryöstäessään yksityistä ja valtiollista omaisuutta. Hän järjesti kerran kisat Circus Maximuksella vain, koska hänen ikkunasta (ehkä) sattumalta näkemänsä väkijoukko sitä keksi haluta. Hän nöyryytti senaattoreita juoksuttamalla näitä vaunujensa perässä ja vaatien näitä tarjoilemaan itselleen pidoissa. Tämä oli epäilemättä roskaväen mielestä äärimmäisen huvittavaa edistämättä mitenkään hallinnon toimintaa. 

Liittolaisia ja vasalleja kohtaan keisarin käytös oli vähintään yhtä hävytöntä: Mauretanian kuningas Ptolemaios kutsuttiin vierailulle Roomaan, missä Caligula murhautti hänet ajaen Rooman ankaraan ja kalliseen sotaan berberien kanssa. Hän myös käynnisti pröystäilevästi hyökkäyksen Germaniaan ja Britanniaan. Tämä päättyi roomalaisgermaanien kanssa lavastettuun kuurupiiloon limesin tuntumassa. Britannian-retkestä ei tullut mitään, mutta keisari julisti sodan Neptunukselle komentaen legioonalaiset keihästämään merta. Sotasaaliiksi tuli näkinkenkiä. Paluumatkalla kohti Roomaa Caligula pestasi pitkätukkaisia galleja esittämään barbaarisia sotavankeja triumfikulkuettaan varten. Odotan, että nykyisen imperiumimme nykyinen johtaja toimii oleellisesti samalla tavalla sodan ja rauhan kysymyksissä. Aiheuttaen toki huomattavasti Caligulaa suuremmat tappiot siviileille ja omilleen.

Roomassa ei ollut nykyisenlaista itsenäistä oikeuslaitosta, mutta Caligula hankkiutui riitaan myös lain kanssa. Hän esitti inhoavansa eliittejä, jotka olivat vaivautuneet opiskelemaan lakia, ja esitti koko oikeustieteen tutkimuksen lakkauttamista. Juristien näkemykset kun eivät vastanneet hänen ylhäisen oikeustajunsa standardia. Hän vannoi Herakleen kautta (yleinen roomalainen kirous), ettei antaisi lain niinsanottujen asiantuntijoiden estää tahtonsa toteutumista. Kuulostaako hullulta? Kuulostaako tutulta?

Mahdin osoittaminen ei rajoittunut vain muille mahtimiehille isottelemiseen: Caligula oli valmis läksyttämään ja ruhjomaan kaikkia vain osoittaakseen kykenevänsä siihen. Mielivalta oli hänelle itseisarvo, ja se tuntuu yhä nykyäänkin viehättävän monia muutoin impotentteja räkäpalloihmisiä, jotka vihaavat kaikkia sääntöjä ja hallittuja prosesseja kannattaen innokkaasti jokaista lonkalta ampuvaa, saappaannuolijoita kaipaavaa sekopäätä, joka keksii asettua ehdolle. Caligula oli sairaalloisen herkkä arvostelulle eikä sietänyt esimerkiksi puheita, jotka tulkitsi viittauksiksi varhaiseen pälvikaljuunsa tai karvaiseen vartaloonsa (viimeksi mainitun vuoksi esim. sana vuohi oli hänen seurassaan pannassa). Suetonius kertoo, kuinka Caligula käski nuijia ja tungeksia hengiltä ihmisjoukkoja, jotka yrittivät varata etukäteen hyvät paikat Circus Maximukselta. Keisarilla oli myös tapana määrätä yksityishenkilöitä murhattaviksi ja kutsua nämä sitten audienssille luokseen; kun nämä eivät saapuneet, vitsaili keisari, että ovat mokomat varmaan tappaneet itsensä. Hauskaa! Mutta tämä olisi ollut vielä hauskempaa, jos vitsin olisi voinut jakaa Twitterissä.

Edes klassikot eivät säästyneet Caligulan vihalta: hän huvitteli ajatuksella Homeroksen teosten kieltämisestä (platonisen filosofikunikaan tapaan) sekä harkitsi vakavasti Vergiliuksen sekä Titus Liviuksen teosten ja patsaiden hävittämistä; Vergilius oli Caligulan mukaan tietämätön ja taidoton, Livius taas monisanainen ja epätarkka. Gravesin käännöksen sanavalinnat taipuvat helposti twiitiksi: Virgil has little knowledge and even less skill; Livy a very wordy & inaccurate historian. Terrible ratings. So sad.    

Luonnehdin edellä Caligulaa moderniksi tai jopa postmoderniksi hahmoksi. Hän hylkäsi aiemmat soveliaisuuden, kunniallisuuden ja ylipäänsä kaiken muunkin standardit. Julius Caesar ja Augustus hallitsivat diktatorisesti, mutta näkivät sentään vaivaa pitääkseen yllä oikeusvaltion ja hyvän hallinnon kulisseja; Tiberius irstaili alhaisessa yksinäisyydessään Caprilla eikä hieronut näitä edesottamuksiaan kenenkään naamaan (hän tiettävästi hieroi isoa äyriäistä erään onnettoman kalastajan naamaan kosmeettisesti tuhoisin tuloksin). Caligula tunsi olevansa täysin vapaa lain, sovinnaisuuden, tapojen ja ihanteiden kahleista. Hän on pidäkkeetön keisarillinen id absoluuttisen vallan keskiössä. Hän on niin kiinnostava siksi, että hän murtautui kaiken moraalin ulkopuolelle ja teki sen avoimesti, ainakin silloin kun se huvitti häntä. Käytöstavat ja perustavanlaatuinen kunniallisuus olivat hänelle nenäkkään pilkan aiheita, ja hän käytti niitä vain muiden nöryyttämiseen ja alistamiseen. Hän tajusi, että tuolloisessa systeemissä vallanpitäjä tekee yksin kaikki säännöt, jopa metafyysiset, ja juhlisti tätä oivallusta mahdollisimman arvottomalla riekkumisella. Hän teki todellisuudesta egonsa ja viettiensä temppelin pakottaen kaikki muut tunnustamaan sen ja vielä ylistämään häntä siitä. On vaikea tuntea muuta kuin tyydytystä, kun Suetonius kertoo keisarin ja tämän perheen verisestä murhasta.

Silti Caligulassa on kiistatonta viihdearvoa. On hauskaa, että historiassa on ollut henkilöitä, jotka ovat tehneet hallitsemisesta näin tietoisen sairasta farssia. Paino sanoilla on ollut. Sitä ei siis tarvitse tehdä enää uudelleen. Se on jo nähty. Se ei mennyt hyvin. Te muut voitte lopettaa. Tai voisitte, ellei teissä oli pohjalla sama sairaus. Caligula herättää edes hentoista sympatiaa, koska hän ei koskaan halunnut tai tajunnut rakentaa taakseen todellista poliittista liikettä. Ei ole mitään caligulismia. Keisari vaikuttaa hyödyntäneen jonkinlaista populistista virettä, muttei tehnyt sitä johdonmukaisesti, eikä hänen mielessään taatusti ollut kauaskantoisempaa ohjelmaa. Jos hän olisi saanut hallita luonnollisen elämänsä loppuun, olisi imperiumi päätynyt tuhoon varmaankin nopeammin. Lopulta hän pysyi vallassa alle neljä vuotta, sattumalta nykyimperiumin hallitsijan virkakauden verran. Nykyaikana hän olisi ehtinyt saada aikaan paljon pahempaa ja pysyvämpää vahinkoa. 

Kun nykyhetkellä luen, mitä vanha keisari Tiberius, tuo kieroutunut ja perverssi kääk, lausui Caligulasta, nousevat niskakarvani pystyyn. "Elätän kyytä Rooman povella; kasvatan koko maailman Faethonia." Faethon oli tietenkin auringonjumala Helioksen poika, joka otti kerran aurinkovaunun ohjat ja oli polttaa koko maailman tyriessään touhun. Vain Zeuksen tarkasti ampuma vasama pysäytti katastrofin, ja se pysäytti myös Faethonin – ikiajoiksi. Valitettavasti Zeus on lakannut osallistumasta maailman tapahtumiin, joten on modernin imperiumimme instituutioiden ja kansalaisyhteiskunnan varassa, että pääsemme aikanaan näkemään 21. vuosisadan Caligulan selän. Näemme joko sen tai emme enää mitään.

Suetoniuksen teksti on kaikessa mehevässä synkkyydessään tavallaan kohottava: kaikkina aikoina, myös länsimaisen kulttuurin juurilla pari tuhatta vuotta sitten, olivat aivan järkevät ja kunnolliset ihmiset suhteellisen yleisesti sitä mieltä, että heidän elämänsä olivat täynnä sietämättömiä, toivottomia kriisejä ja huonoa johtajuutta. Ja silti niistä selvittiin. Tässä olemme vain joitakin kymmeniä sukupolvia myöhemmin, terveempinä, vauraampina ja pitkäikäisempinä kuin koskaan, joskaan emme ehkä tyytyväisimpinä. Kun Suetonius kirjoitti teoksensa Hadrianuksen aikana, noin sata vuotta Caligulan jälkeen, eli Rooma mahtavimman, kukoistavimman suuruutensa päiviä.  

Toinen merkittävä huomio on, että johtajien persoonalla on todella väliä, sitä enemmän, mitä vahvemmin tradition ja tapojen varaan hallinto rakentuu. Surkea johtaja epävakauttaa vallan perusteita myös seuraajiensa osalta: Caligulan murhan jälkeen oli selvää, että myöhempien keisarien oli turvattava selkeästi pretoriaanien ja armeijoiden tukeen, senaatista ja dynastisesta legitimiteetistä viis. Tähän liittyvä havainto, jota tukee kaikki ikinä lukemani historiallinen primäärilähteistö, on että hyvä ja ennustettava hallinto ylipäänsä on historiallinen anomalia eikä suinkaan normaalitila. Millään muotoa toimiva oikeusvaltio, vallanjako ja räikeän sorron sekä häikäilemättömän korruption poissaolo ovat harvinaisia ilmiöitä, joita ei tulisi ottaa itsestään selvinä. Suetoniuksen luettelossa on ehkä pari hallitsijaa, joita voisi luonnehtia hänen kuvaustensa perusteella hyviksi: Vespasianus ja Titus. He ovat poikkeuksia hirmuvaltiaiden ja korruption irvokkaassa luettelossa, ja hekin ovat "hyviä" vain, jos sattuu asumaan Palestiinan ulkopuolella. (Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että juuri kukaan ei ole onnistunut olemaan missään perinteisesti ymmäretyssä mielessä "hyvä" koko Lähi-idän alueella.)

Viimeinen havainto on, että imperiumeilla ei ole tapana sortua rajoilta, ulkoa päin. Ne sortuvat yleensä sisältäin ja sisäänpäin. Mielenkiinnon keskittyminen rajoille on jo merkki kiihtyvästä rappiosta ja metsäänmenosta. Itsevarmat ja edelleen kehittyvät imperiumit tukeutuvat ensisijaisesti keskuksiin, eivät periferoihin. Niilläkään ei tosin ole aiemmin ollut käytössään valtavaa joukkotuhoasearsenaalia. 

Tervetuloa mielivaltaan. Tosin minun sesterssini menevät tässä vedonlyönnissä yhä Cassius Chaerealle ja toivoni mahdollisimman verettömälle uusintanäytökselle.