keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Viimeinkin

Tuhatmuotoisen elämän laulu,
tuhatkasvoisen kohtalon –
sama kuitenkin ajasta aikaan
kuin kierto auringon,
yks, yhteinen kaikelle sille,
mikä syntyy ja häviää.
Sävel vaihtuu ja laulajat, mutta
ei katoa laulu.   Se jää. 

        Uuno Kailas, Kuoro

Minusta on tänään tullut ihan virallisesti yhdenvertainen Suomen kansalainen. Voin tästä päivämäärästä alkaen tehdä lain nojalla samat asiat kuin muutkin jos niin tahdon. Se tuntuu näin äkkiseltään omituiselta ja epätodelliselta. Miten voi vuosikymmeniä kamppailtu ja väännetty asia noin vain toteutua yhdellä kellonlyömällä, joka vaihtaa päivämäärän? Toisaalta: miten helvetissä se kesti näin kauan? Ja missä välissä Kolumbia ja Uruguay ehättivät edellemme?

Homoseksuaalisten ihmisten yhteiskunnallisesta ja juridisesta asemasta käyty väittely on värittänyt koko nuoruuteni ja aikuisikäni. Tietämys siitä, että osa minusta on jatkuvasti kytevässä julkisessa debatissa, on varmasti tehnyt minusta tietoisemman homoudestani. Yhdenkään tuntemani heteron ei ole koskaan tarvinnut oikeuttaa seksuaalista identiteettiään missään, kun taas minun ja satojentuhansien muiden suomalaisten seksuaalinen suuntautuminen on ollut tarkasti arvioitavana ja argumentoitavana julkisuudessa. Ja jos heteroita alkaa kyllästyttää koko aihe, kuten eräät heistä ovat toisinaan valitelleet (olen pahoillani jos muiden kamppailu yhdenvertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ei ole jaksanut viihdyttää heitä), niin itsepä ovat saaneet päähänsä tehdä tästä distinktiosta suurenkin jakolinjan. Jos heterot ja heidän täyttämänsä instituutiot eivät olisi tehneet koko jaottelusta niin merkityksellistä ja sanktioitua, olisi tuskin kovin suurta tarvetta eritellä kenenkään preferoituja sukupuolisuhdekumppaneita. Heterot ja homot ovat tavallaan olemassa ryhminä siksi, että seksikäyttäytymisen perusteella tapahtuva ryhmittely on nähty ja tehty tärkeäksi. Erityisen tärkeänä on pitkään pidetty, että koko yhteiskuntarakenne instituutioineen palvelee vain yhtä näin eriteltyä ryhmää. Koko juttu olisi jonkun järkevämmän lajin keskuudessa hoidettu pois alta kauan sitten.

Homoseksuaalien asemasta käyty julkinen debatti on muokannut elämääni uskoakseni peruuttamattomilla tavoilla. Se teki minusta paljon tietoisemman seksuaalisesta identiteetistäni; on vaikea olla tietämätön sellaisesta osasta itseään, jonka keskusteluohjelmissa, puolueohjelmissa, parlamentissa ja yleisönosastoissa väitetään diskvalifioivan täydestä kansalaisuudesta, kyvystä tehdä sitä sun tätä, joskus ihmisyydestäkin. Puhumattakaan siitä, että aivan vakavan näköiset ihmiset vakuuttelevat sen olevan uhka yhteiskunnalle, perheelle ja suurin piirtein kaikelle. Ja tietysti vain osia kansasta huomioivalle kansankirkolle ensin saatanallinen iljetys ja sitten vain ongelma tai "kipeä asia". (Olen pahoillani, että olemassaoloni on osaltaan ollut aiheuttamassa kipeyttä miljardibudjetilla toimivalle organisaatiolle, joka aivan selvästi on se uhri tässä.) Kun oman persoonan yhteiskunta- ja ihmiskelpoisuus on jatkuvasti hyvin kriittisesti ja persoonasta irrotetulla tavalla arvioitavana (ja minun sukupolveni on tässä suhteessa elänyt sitä helpompaa aikaa), tuntuu se aika lailla isommalta. Olen myös monia muitakin asioita kuin homoseksuaali, mutta harvat niistä ovat olleet vastaavassa intensiivisessä fokuksessa.

Kun samansukupuolisten avioliitto viimeinkin on toteutunut, olen tavallaan tyytyväinen myös siihen, että se tapahtui kansalaisliikkeen kautta. Minulla on epäilykseni kansalaisaloitejärjestelmää suhteen sinänsä, mutta on tyydyttävää, ettei yksikään hallitus eikä yksikään puolue voi ottaa tästä kunniaa itselleen. (Kaikki eduskuntapuolueet ovat olleet hallituksissa viimeisimpien vääntöjen aikana, eivätkä edes ne, joiden mielestä tämä oli niin kovin tärkeä ihmis- ja kansalaisoikeuskysymys, löytäneet itsestään tarmoa tai kykyä saada asiaa hallitusohjelman kautta toteutumaan.) Tämän ei pitäisi olla oikeiston tai vasemmiston asia, vaan kansalaisten asia, ja on hyvä, että se on sellaisena toteutunut. Tämä tuonee ansaittua lisätyydytystä niille, jotka ovat taistelleet ja kampanjoineet oikeuksiemme puolesta kaikki nämä vuosikymmenet, silloinkin kun se merkitsi todellisen henkilökohtaisen riskin ottamista. Ikävä kyllä kaikki heistä eivät päässeet näkemään tätä päivää, ja tämä turha viivytys onkin vastustajiemme konkreettisin saavutus.

Aito Avioliitto -väki liitännäisineen voi tietysti uskotella itselleen, että he voivat vielä kääntää asemat, mutta käytännössä se on mahdotonta. He ovat kärsineet lopullisen tappion. Tämän päivän aikana on solmittu ensimmäiset lailliset samaa sukupuolta olevien avioliitot. Niitä ei voi enää takautuvasti mitätöidä, eikä sen jälkeen voida enää lakia kumota asettamatta kansalaisia räikeästi eriarvoiseen asemaan. Vaihtoehdoiksi jää yrittää koko avioliittoinstituution laillisen tunnustuksen lakkauttamista tai kumota Suomen oikeusvaltio. Muu on heiltä tämän jälkeen melko turhaa puuhastelua.

Samaa sukupuolta olevien avioliitto ei tietenkään ole, kuten jotkut lingvistisestikin taidottomat uudissanatehtailijat väittävät, yhteiskunnan homosaatiota. Päinvastoin, se on homoseksuaalisuuden yhteiskunnallistumista, ilmeinen merkki homoseksuaalien halusta olla osa yhteiskuntaa ja mahdollistaa halutessaan parisuhteidensa säännelty virallistaminen.

Olen tarkoituksella pitänyt riekkumisen ja vastustajien sättimisen minimissä tässä kirjoituksessa. Saavutuksen ja ilon päivää ei kannata tuhlata sellaiseen. Luottakaa toki, että sellainen on kuitenkin tulossa lähiaikoina. Eihän tilaisuutta voisi jättää käyttämättä.

Kaikesta matkan varrella kertyneestä katkeruudesta, surusta ja jännityksestä huolimatta olen tänään, tänä harmaana ja loskaisena talvipäivänä tasavaltamme sadannen vuoden vähitellen täyttyessä, suunnattoman iloinen siitä, että olen Suomen kansalainen. Olen vielä iloisempi niiden paljon minua nuorempien ja lukemattomien vielä syntymättömien puolesta, että he voivat kasvaa ja elää maassa, jonka yksi päivä ja sen edustama vuosikymmenten työ on tehnyt paljon paremmaksi. 

Maailma on yhä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille sietämättömän, raivostuttavan synkkä. Kymmenissä valtioissa pelossa, vainossa ja pakotetussa häpeässä eläville on merktityksellistä pelkkä tieto siitä, että toisenlainen, oikeudenmukaisempi yhteiskuntajärjestys on mahdollinen. Siksi homoseksuaaleja yhdenvertaisesti kohtelevien maiden laajeneva joukko on tärkeä myös niille, jotka eivät näissä maissa asu.

Minun kokemani hankaluudet ovat hyvin pieniä niiden rinnalla, mitä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset joutuvat muualla kokemaan. Nekin ovat silti riittäneet ajoittain tekemään elämästä uuvuttavaa ja tuskaista tunnelijuoksua. En ole koskaan pelännyt enemmän, syvemmin ja lohduttomammin kuin juuri ennen kaapista poistumistani. Ehkä merkittävin tapa, jolla kokemus on minuun vaikuttanut, on sen synnyttämä syvä sympatia kaikkia niitä kohtaan, joiden on omilla tavoillaan käytävä läpi samoja asioita (ja vastaavasti synkällä puolella sen synnyttämä kiihkeä inho niitä kohtaan, jotka ihmisiä tähän pakottavat).  

Aina meitä on ollut, on se sitten katsottu tärkeäksi tai ei, uhkaksi tai ei. Meistä on yritetty lukemattomia kertoja hankkiutua eroon joko suoralla tuhoamisella tai pimeään työntämisellä. Emmepä vain ole minnekään hävinneet. Kaikissa oloissa, olivatpa ne miten vapaat tai miten rajoitetut, on meillä ainakin yksi tapa voittaa. Rakastakaamme toisiamme.




(En enää ikinä kirjoita mitään näin lässyä, lupaan!) 

perjantai 24. helmikuuta 2017

Sota Ruotsia vastaan

George: You disapprove of Swedes?
Butler: Yes, sir.
George: Why?
Butler: Their heads are too square, sir.

– P.G. Wodehouse: The Small Bachelor

Trumpin ruotsalaisen ekskursion innoittama lisäke: miksi juuri Ruotsi, tuo viimeiset 200 vuotta täysin harmittomana pysytellyt pohjoisen pieni perustuslaillinen monarkia, tuntuu niin usein olevan kansallisoikeistolaisen internationaalin inhon kohteena? 
Ruotsissa on yhteiskunnalliset ongelmansa (niistä ehkä päällimmäisenä Jugoslavian hajoamissodista periytyvä alueellinen järjestäytynyt rikollisuus) ja modernin historiansa synkkyydet (mainittavimpana valtiollinen eugeniikkaohjelma) muttei mitään kovin tavatonta noin skandinavialaisittain. 

Ja silti Ruotsi on ollut jo 1960-luvun alusta Yhdysvaltain republikaanien nyrpistelylistalla, jolla Trumpin disinformaatio on vain viimeisin, joskin ehkä vihamielisin luku Eisenhower piti kokonaisen typerän puheen, jossa ruotsalainen sosiaalipolitiikka ja ruotsalainen sosialidemokratia kytkettiin perättömään itsemurhamaniaan, ja tämä mielikuvituksellinen kuva täysihoitovaltion pettämistä vaaleista Werthereistä on ollut hämmästyttävän elinvoimainen amerikkalaisten konservatiivien keskuudessa. 

Eisenhowerille ko. puheen ja sen tekaistut faktat syöttänyt republikaanieliitti toimi tilanteessa, jossa senaattori Joseph McCarthy ja John Birch Society (jonka uskomuksia välitetään tervejärkisille aivan riittävällä tarkkuudella Dr. Strangeloven prikaatikenraali Ripperin kautta) olivat ahdistaneet republikaaneja yhä kauemmas oikealle samalla kun näiden vastustajat saattoivat tarjota Ruotsin esimerkkinä menestyksekkäästä maasta, jossa markkinatalous (Ruotsi on vauras maa, jota monet maailman suurfirmoista pitävät kotinaan) ja poliittinen vapaus yhdistyivät laajaan ja hyvinvoivaan sosiaalivaltioon. Viimeisenä viiltona Yhdysvaltain oikeistolle tarjoiltiin ja voidaan yhä tarjoilla se, että Ruotsi on kaiken huipuksi instituutioiltaan ja valtiomuodoltaan Yhdysvaltoja aidommin konservatiivinen: vakaa ja perinteikäs monarkia (Ruotsin kristillinen monarkia on vieläpä suosittu), jonka rinnalla Yhdysvallat on lähinnä radikaalien eliittiutopistien kokeilu. Tämä "vaihtoehto" on tietenkin tuhrittava tavalla tai toisella: joko tekaistuilla itsemurhatilastoilla tai tekaistuilla terrori-iskuilla tai ns. islamisaatiolla eli höyrypäisten salaliittoholistien demografis-kulttuurisilla tuomiopäiväskenaarioilla, kun Ruotsilla on vain koko viimeiset 200 vuotta mennyt aivan helveten hyvin. (Suomi vaikuttaa olleen valtakunnalle lähinnä taakka, jonka menettäminen kohotti sen yhteiskunnan ennenkokemattomaan nousuun. Jos taas tarkastellaan sitä kliseistä itsemurhatilastoa, niin lukemat ovat alimmat Lähi-idän muslimimaissa ja huomattavasti Ruotsia korkeammalla kärjen tuntumassa Etelä-Koreassa ja Japanissa. Näin ollen, jos oikeistokonservatiiveista itsemurha on todella paha asia, tulisi heidän kai kannattaa islamisaatiota ja vastustaa korostetun ahkeraa työmoraalia.)

Suomessa viha naapureistamme parhainta kohtaan eristyi Ahvenanmaan kysymyksen ratkettua vähitellen kapeaan äärioikeiston aliosegmenttiin, jonka nykyisessä kuvastossa ruotsalaiset tuntuvat olevan tarpeen mukaan kolonialisteja, juonittelijoita tai avuttomia uhreja. Sama taho voi väittää ruotsalaisten ensin ohjaavan suunnitelmallisesti ja tarkoituksella turvapaikanhakijoita Suomeen ja sitten kertoa, kuinka "kantaruotsalaiset" elävät alistetussa ahdingossa Sahelin sotatoimialueita muistuttavissa lähiöhelveteissä. Usein on epäiltävää, saavatko nämä tahot tietojaan Ruotsista, koska he tapaavat myös vastustaa ruotsin opiskelua ja osaamista. Ja jos lopulta erehtyy joihinkin näistä Malmön tai Göteborgin sisällissotaugandalaisiksi maalailluista kuoliaaksiraiskausterrorialueista, voi todeta niiden olevan akselilla KarjaaMogadishu hyvin lähellä ensin mainittua.

Jotkut historiallisemmin suuntautuneet Ruotsin-nyrpistäjät ovat maassamme mielissään päästessään huomauttamaan, että Ruotsi oli viime maailmansodassa puolueeton (kuin myös edellisessä, mutta tämä ei nähtävästi kiinnosta maassa, joka ensin oli muodollisesti häviäjän puolella ja sitten kävi modernin Euroopan verisimpiin kuuluvan sisällissodan). On epäselvää, miten nämä henkilöt olisivat halunneet Ruotsin viime kähinässä toimivan. Toisin kuin muiden pohjoismaiden kohdalla, Ruotsin päätyminen sotaan ei ollut väistämätöntä, ja realistisimmissa skenaarioissa se olisi kai päätynyt sotaan Suomen myöhemmän pääliittolaisen kanssa. Sen sijaan Ruotsi myi malmiaan, eli levottomassa rauhantilassa ja käytti eurooppalaista diplomaattiverkostoaan vainottujen pelastamiseen Saksan tarjoamalta varmalta kuolemalta. Tiedättehän, siltä samalta, johon Suomi lähetti itse ottamiaan vankeja. Joka tapauksessa Ruotsi oli tuolloin autenttisemmin ja moraalisemmin puolueeton kuin Suomi kylmässä sodassa Kekkosen yhä ihaillussa komennossa kommunistidiktatuurin kyynisen pelokkaana YYA-myötäjuoksijana. Silloinkin käytimme ns. puolueettomuuttamme siihen, että karkotimme maahamme päätyneet vainotut KGB:n kynsiin. En näe tässä vertailussa pröystäilyn aihetta.

Suomessa antisvealaisuus on kuitenkin pientä ja marginaalista. Esimerkiksi Israelin yhä oikeammalle hivuttautuva oikeisto on aika ajoin erikoistunut levittämään Ruotsista sangen häikäilemättömiä valheita, joilla kolmen kruunun kilpi yritetään tuhria antisemitismin lokaan. Tässä asialla ovat olleet jopa suurlähettiläät ("Ruotsin mediassa yllytetään päivittäin tappamaan juutalaisia!"), joiden kai tulisi ainakin teoriassa olla tunteiden hallintaan kykeneviä henkisesti aikuisia diplomaatteja. Siinä missä Yhdysvaltain oikeistolle ruotsalainen sosialidemokratia on likellä kommunismia, riipii Israelin oikeistoa Ruotsin itsepintainen taipumus puolustaa mm. yksityisomaisuutta. Ainakin jos kyse on palestiinalaisten yksityisestä maaomaisuudesta. Tietysti voi myös muistuttaa kreivi Bernadottesta, YK:n turvallisuusneuvoston välittäjästä, joka jäi juuri perustetussa Israelissa israelilaisen terroristijärjestön murhaamaksi. Kreivi Bernadotte oli ennen tätä pelastanut kymmeniä tuhansia vankeja natsien leireiltä Ruotsin diplomaattikanavien kautta. Hänen murhansa tilaaja toimi Israelin pääministerinä 198090-luvuilla. Toisessa maailmansodassa ko. henkilö muuten tuki Saksaa.

Unkarissa, missä Wallenberg pelasti tuhansia juutalaisia varmalta kuolemalta unkarilaisten ja saksalaisten hirmuhallitsijoiden käsissä, pitää nyt valtaa amiraali Horthyn kyyninen ihailija. Hänen hallintonsa, joka on suorastaan erikoistunut eurooppalaisiin liittolaisiin kohdistettuun epäsolidaarisuuteen, on julkaissut kotimaiseen kulutukseen luetteloita kuvitteellisista ruotsalaisista "no-go-alueista". Ruotsi on myös Venäjän, Wallenbergin vangitisijoiden ja surmaajien seuraajavaltion, epäsuosiossa. Tämä ns. suurvalta on kokenut tarpeelliseksi uhitella mahtavalle Ruotsille (ilmeisesti imperialistis-revanshistis-aggressiiviset viikinkibandiitit puuhaavat Kaarle XII:n henkiinmanausta kaikessa hiljaisuudessa) näiden oman maaperän tuntumassa Gotlannissa, ja kaikkien ruotsalaisiin kohdistetun sukellusvenepilkan vastineeksi voidaan asettaa melko vastaansanomaton Karlskronan tapaus, joka osoittaa idän merivoimat joko petolliseksi tai vaarallisen ammattitaidottomaksi. Ja viimeksi tässä kuussa Venäjällä levitettiin väitteitä siitä, että Ruotsin ulkoministeri vaatisi miehiä kastroitaviksi. Nämä pötyhöpinät ovat tietysti käänteisiä versioita siitä todellisesta barbariasta, jota esimerkiksi homot joutuvat Venäjällä kohtamaan sekä sanojen että tekojen muodossa yhteiskunnan huipulta.

Ruotsi on globaalille äärioikeistolle ja kansainväliselle anti-internationalismille sikäli hyvä vihollinen, että se on pieni maa, joka käyttäytyy lauhkean sivistyneesti eikä vastaa kärkkäästi herjoihin. Lisäksi siitä tiedetään ulkomailla melko vähän eikä sen kieli ole laajalti osattua, mikä helpottaa löpinöiden levitystä tämän tai tuon asian todistelemiseksi. Ruotsi on kätevä esimerkki, kun pitää keksiä todennäköisesti seuraukseton konsti näyttää, miten hyvät tarkoitukset menevät vikaan, jos jättää huomiotta, etteivät ne ole siellä menneet mainittavan pahasti vikaan. Lisäksi kuulemma ruotsalaiset ovat ärsyttäviä jeesustelijoita ja päsmäröijiä, ja tämä syytös liitetään nykyään YK-diplomaattipiirien ympäristössä myös muihin pohjoismaihin; se tarkoittaa selkokielellä, että nämä maat tapaavat pitää muita useammin kiinni tietyistä demokratian standardeista ja tekevät diktaattorien vedätyksistä hieman hankalampia kuin mitä ne muuten olisivat. Ruotsin tapauksessa se on näyttäytynyt aktiivisen roolin ottamisena maailman kriisipesäkkeissä. Ja siinä, että Ruotsi yritti kantaa kansainvälistä vastuuta syyrialaisista, kun itäeurooppalaiset EU-rahan lypsäjät kieltäytyivät (palkiten Ruotsin vihamielisellä propagandalla). Esimerkiksi Bernadotten murhasta ja Hammarskjöldin kuolemasta huolimatta ruotsalaiset diplomaatit ovat toimineet kärsivällisesti Lähi-idässä, Namibiassa ja muualla maailmassa, usein norjalaisten virkaveljiensä tukena. Arvostelu kuuluu toki asiaan; sitä olisi tosin vaihteeksi mukava kuulla asiantuntevana ja rakentavana versiona joltain valtiolta, joka pärjää kaikilla demokratian, talouden, oikeusvaltion, vapauden, laillisuuden, vaurauden, rauhallisuuden, ympäristön ja yhteiskunnan kriteereillä yhä hyvätasoisesti. 

torstai 23. helmikuuta 2017

Sota todellisuutta vastaan

Kun Paasikivi sanoi, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, ei hän puhunut vain geopolitiikasta. Yksinkertainen maksiimi tiivistää kokonaisen elämänasenteen, eetoksen ja maailmankuvan, jossa todellisuudella on keskeinen osa. Tosiasioiden tunnustaminen ei vielä itsessään tuo onnea tai viisautta, mutta tekee niiden saavuttamisen edes mahdolliseksi. Vastavuoroisesti tosiasioiden kiistäminen on hulluuden ja turmion tie.

Ei äkkiseltään luulisi, että todellisuuskeskeisen maailmankuvan selittäminen tai oikeuttaminen olisi tarpeen. Mutta nähtävästi kaikki viisaus, konventionaalinen ja epäkonventionaalinen, on joskus viime vuoden kuluessa työnnetty historian silppuriin. Niinpä todellisuutta voidaan nyt tuijottaa päin näköä ja kiistää se muuallakin kuin totalitarismin satiireissa. Esimerkiksi aivan sodanjälkeisen läntisen demokratian ytimessä. 

Vaihtoehtoisten faktojen (tai valheen, lainataksemme valistumattomien esi-isiemme puheenpartta) rintamaa johtaa tietysti Donald Trump, jonka nimen mainitseminen kuuluu tätä nykyä ikävänä välttämättömyytenä kaikkiin keskusteluihin. Hän on vain kuukauden sisällä ehtinyt keksiä vaihtoehtoista todellisuutta useamman kaunokirjailijan tarpeiksi. Hänen mitätön virkaanastujaisyleisönsä oli historian suurin; maan historian alhaisimman tason tuntumassa olevat murhatilastot ovat korkeimmat yli 40 vuoteen; kaikki Reaganin jälkeiset presidentit pois lukien George W. Bush ovat saavuttaneet suuremman valitsijaneuvostovoiton kuin hän, jonka voitto on suurin sitten Reaganin; ja hän olisi voittanut lähes kolmella miljoonalla äänellä häviämänsä absoluuttisen ääntenenemmistön, elleivät miljoonat laittomat siirtolaiset ja vainajat olisi huijanneet. Mutta nämäkin ovat valheita, jotka koskevat vain Trumpin omaa maata, joka oli kyllin irrallaan todellisuudesta valitakseen hänet. Oli vain ajan kysymys, milloin presidentti ryhtyy laajentamaan todellisuusoffensiiviaan ulkomaille.

Helmikuussa 2017 Trump järjestytti kampanjatilaisuuden – oltuaan virassa kuukauden, mikä vahvistaa, että nykyinen Valkoinen talo on kampanja eikä hallinto – jossa Floridan hömelöimmille hölmöille tarjottiin mahdollisuus ylistää valtiaansa vähämielistä yksinpuhelua. (Virkaanastujaispuhetta lukuun ottamatta yksikään Trumpin julkisista esiintymisistä ei ole täyttänyt puheen erittäin väljiä kriteereitä; yleensä hän rapsodisoi rakenteetta kuin aggressiivinen dementiapotilas.)  

Kusiaisten kansantribuuni tarjosi jo kuluneiden petoksellisten höpinöidensä lisäksi jotakin melko uutta: pienimuotoisen diplomaattisen kriisin ystävällismielisen ja harmittoman pohjoismaan kanssa. Trump antoi ymmärtää, että Ruotsissa olisi edellisenä iltana tapahtunut terrorihyökkäys. Mitään sellaista ei tietenkään Maa-planeetan Ruotsissa ollut tapahtunut, ja kun Ruotsi vaati selitystä, suvaitsi presidentti viimein ilmoittaa, että Ruotsin tragedia oli se, että hän itse oli edellisenä iltana tuhlannut aikaansa (sen sijaan että yrittäisi esim. perehtyä tehtäviinsä) toljottomalla hieman Russia Todayta laadukkaammalta oikeistopropagandakanava Foxilta esitettyä dokumenttia, jossa joku surkuhupaisan avuton amerikkalaisjournalisti valehteli Ruotsista ja jopa editoi ruotsalaisia viranomaisia valehtelemaan puolestaan. 
  Kuten oli odotettavissa, seurasi tätä myönnytystä valheellisen dikotominen hyökkäys, jossa Trump esitti, että hänen propagandististen valheidensa kriitikot väittäisivät Ruotsin olevan tyystin vailla ongelmia. Päiväkoti-ikäisen pitäisi kyetä tätä parempaan järkeilyyn. Tai ehkei sittenkään, sillä Trump tuntuu joko räätälöivän retoriikkansa päiväkotilapsen käsityskyvylle tai on tässä luonnonlahjakkuus. Haluaisin poimia presidentin kampanjatilaisuuden saappaannuolijayleisön joukosta edes viisi ihmistä, jotka kykenisivät sijoittamaan Ruotsin kartalle.

Odotan, milloin Trump ja hänen psykoosihallintonsa juoksupojat laajentavat vaihtoehtovalheiden politiikkansa täysimittaiseksi ja viralliseksi sodaksi todellisuutta vastaan. Viime kädessä näet juuri tosiasiat ovat hänen tiellään, eikä niiden tunnustaminen tule kyseeseen. Näin ollen todellisuudesta tulee väistämättä kansanvihollinen nro 1, jopa lehdistöä ja oikeuslaitosta pahempi. 

Tässä sodassa vihollisia ovat kaikki asiat, jotka ovat ilmeisen todellisia. Jos jokin on todellista, voi sen myös tuhota: siinä vihollisen heikkous kuin tarjottimella. Todistakaa se, ja voimme pommittaa sen olemattomiin. Kaikki ongenkohoista piikkisikoihin, Senegalista Aachenin tuomiokirkkoon, sveitsiläiskaartista ruislimppuun, pastöroinnista Plácido Domingoon: hyvästi. Teillä oli mahdollisuus, eikä teidän ns. todellisuutenne hyödyttänyt sitä taidotonta lusmuistoa, joka palvoo messiaanaan Oranssia Vasikkaa. Vasta kun todellisuus on lyöty, on Amerikka jälleen turvassa. Ja suuri. 

Ja niin presidentti Trump johti maansa totaaliseen sotaan kavalaa totuuden akselia, Realinterniä, vastaan propagandaministerinsterinsä, äkäiseltä Bratwurstilta näyttävän S. Spicerin ja Mata Hari Conwayn kanssa rinnallaan lojaali epätodellinen liittokunta: kummitukset, Area 51:n avaruusoliot, joulupukki, ihmissudet, eheytyneet homot, vesihiidet, otherkinit, menninkäiset, Peter Pan, Putkosen räjähtävät lepakot – ja tietysti Jumala. (Viimeksi mainitun mukanaolo varmisti kongressin republikaanien tuen sodanjulistukselle.)

Totuudenvastainen sota on muuten rantautumassa meillekin. Ruotsi oli osoitus tästä. Ennen pitkää Trump keksii jotain myös meidän rakkaasta Suomestamme, ja silloin kansallamme on oltava selkärankaa toimia kuin ruotsalaiset: vaatia selitystä. Omasta maastaan herra presidentti voi hölöttää mitä haluaa, mutta olisi Suomelta epäeettistä sallia itseään käytettävän tietämättömien raukkojen huiputtamiseen jossain Etelä-Carolinan hampaattomien farkkuhaalariharrastajien keskuudessa. On kenties myös syytä pohtia Yhdysvaltain ja Ruotsin ns. ystävyyssuhdetta. Ehkä vaihtoehtoinen ystävyys (alt-friendship) on asia erikseen, mutta yleensä ystävää ei tunnista siitä, että hän valehtelee ja vihjailee sinusta omille kavereilleen.

On syytä myös ymmärtää jo nyt, että presidentti Trumpin käytös tulee kaiken tähän mennessä nähdyn ja tiedetyn perusteella olemaan vielä törkeämpää ja arvottomampaa, kun – nimenomaan kun, sillä se on vain ajan kysymys – Euroopassa todella tapahtuu terrori-isku. (Yhdysvalloista nyt puhumattakaan. En ihmettelisi internointileirien palaamista puheenparteen siinä tapauksessa.) On syytä tietää, että presidentti Trump tulee riekkumaan asiasta ja tekemään siitä itselleen henkilökohtaisen voiton, vaikka ei tarvita ennustajan lahjoja tajuamaan, että Euroopassa tulee jatkossakin tapahtumaan barbaarisia, mutta lopulta tehottomia hyökkäyksiä siviilejä kohtaan. Presidentti Trumpilla ei tähän ole osaa eikä arpaa, ellei sitten lasketa hänen Islamilaiselle valtiolle antamaansa propagandavoittoa, jota järjestö käyttää rekrytoinnissaan: katsokaa, tätä mieltä Amerikka muslimeista todella on.  
On syytä ymmärtää, että Trumpin muodolliset surunvalittelut ovat oranssin alligaattorin rapaisia kyyneleitä, joita hän käyttää vain pöyhkeilläkseen säikyille ydinkannattajilleen ja hyökätäkseen demokraattisten liittolaismaidensa hallituksia vastaan. On syytä tarkastella, millaisia sanavalintoja presidentti tuossa tilanteessa käyttää kaikissa medioissa, myös itse kuratoimassaan Twitterissä. Ennusteeni on, että hän tekee viattomien murhista itsensä ylistystä, hieman kuin Islamilainen valtio tekee niistä itsensä ylistystä.

Ja vaikkei tekisikään, voin aina väittää hänen tehneen niin. Se on vaihtoehtoinen tulkintani tapahtuneesta, taiteilijan näkemys. Itse asiassa Trump teki juuri niin Norjassa tapahtuneen Bøling Grønin iskun jälkeen. Niin surullista. Kuka olisi uskonut?