keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Die Guggenheimatlosen

Guggenheim Helsinki -hanke on aiheuttanut rasitusta koko maassa jo joidenkin vuosien ajan. Tänään keskiviikkona 30.11.2016 Helsingin kaupunginvaltuusto päättää (jälleen) Guggenheimin taidemuseon tulevaisuudesta kaupungissa. 

Minulle on melko samantekevää, miten itäsuomalaiset nämä asiansa hoitavat, mutta olisi hyvä saada viimeinkin lopullinen päätös. En nimittäin enää jaksa asian loputonta pyörittelyä laaduttomassa kansalaiskeskustelussa. On liikaa, että Helsingin Sanomain yleisönosastosta puolet on Guggenheim-pölinää, josta kaikki aiheelliset näkemykset puolesta ja vastaan on ehditty kirnuta moneen kertaan. Osoituksena siitä, että nyt kaavitaan argumenttitynnyrin pohjia, lainaan kolmea (3) HS:n Mielipide-osiossa tänään julkaistua turhaa Guggenheim-aiheista höpinäyksikköä.

Tontti tulisi varata omalle kulttuurille

On järkyttävää huomata, että Helsingin kaupunki on valmis antamaan yhden parhaista tonteistaan vieraan kulttuurin tyyssijaksi ja vieläpä ilman vuokraa. Kyseinen tontti pitäisi varata oman kulttuurin esille nostamiseen. Toivon, että valtuustossa on riittävä määrä edustajia, jotka estävät tällaisen kalliin investoinnin.
  Vähävaraisten helsinkiläisten on vaikea ymmärtää intoa kalliiseen hankkeeseen aikana, jolloin koko ajan etsitään säästöjä ihmisille tärkeistä palveluista.
  Jos Guggenheimin museo tuodaan yksityisellä rahalla väkisin Helsinkiin, saakoon se tontin jostain muualta. Annetaan nykyisen tonttivarauksen raueta. Meidän kaupunkilaisten on syytä tarkoin seurata edustajiemme äänestyskäyttäytymistä kaupunginvaltuustoston kokouksessa. Kuntavaalit ovat jo lähellä.

T. Ruponen 

Tälle kirjoittajalle on syvästi järkyttävää, että "vieras kulttuuri" saa hänen mielestään liian hyvän paikan. Toivomme, että hän löytää järkytystilaansa avun tavalla tai toisella (alkoholi on perinteinen kotimaisen kulttuurin terapeutti), mutta Guggenheim-säätiön museot eivät edusta vierasta kulttuuria. Niiden näyttelyt koostuvat enimmäkseen länsimaisten taiteilijoiden teoksista, joukossa sekä elossa olevia että modernismin klassikoita. Voi tietysti selittää itselleen, että Picasso, Braque, Kirchner, Modigliani, Rothko ja Koons ovat vieraan kulttuurin tuotoksia, mutta mitään järkeä siinä ei suomalaisesta näkökulmasta ole. Sen sijaan mongoli, tamili tai aimara voisi luokitella em. kulttuurin vieraaksi paremmalla uskottavuudella.

Kirjoittajan pääasiallinen peruste on, että tontti on liian hyvä. Länsimaisen valtavirran kaltaiselle vieraalle kulttuurille kuuluu löytää paskempi nurkka "jostain muualta", ja sille esitetty tontti tulee varata "oman kulttuurin esille nostamiseen", mikä käsittääkseni tosin on eräs Guggenheim-hankkeenkin tarkoituksista. Mutta ehkä kirjoittaja tarkoittaa vieraudella sitä, että Solomon R. Guggenheim oli juutalainen. Mikä ei näinä aikoina oikeastaan edes hämmästyttäisi. Mitään käsitystä kirjoittaja ei ainakaan anna siitä, mitä omaa kulttuuria tontilla tulisi nostaa esille ja miten, mutta nähtävästi vaihtoehdot eivät ole hänelle yhtä tärkeitä kuin se, ettei vieras kulttuuri saa hyvää paikkaa.

On myös arvoituksellista, miten kirjoittaja aikoisi nosta omaa kulttuuria esille ilman kustannuksia, sillä hän vetoaa seuraavaksi täysin arvaamatta ja ilman minkäänlaista valmistelua tai edes ajatuksellista yhteyttä kulttuurihankkeen kustannuksiin. "Oman" kulttuurin tukemisesta tulisi myös oletettavasti jokseenkin kallista, mitä voi olla vaikea ymmärtää aikana, jolloin koko ajan etsitään säästöjä ihmisille tärkeistä palveluista. Tämä on kuitenkin kirjoittajalle toissijaista sen rinnalla, ettei Paul Cézannen edustama vieras kulttuuri saa hyviksi arvioituja toimitiloja. 

Lopuksi kirjoittaja antaa ymmärtää, että kaupunkilaisten kannattaa seurata valitsemiensa edustajien äänestyskäyttäytymistä lähinnä vaalien alla. Tällaista kansalaiskeskustelu kulttuurista on: sellaista, että se olisi parempi jättää käymättä, tai ainakin tuoda jostain vierasta keskustelukulttuuria HS:n paraatipaikalle. 

Hanke on elitistinen, tunkkainen ja kallis

Guggenheimin museo ei tule olemaan matkailun vetonaula. Turistit tulevat katsomaan ja kokemaan Suomea ja suomalaista elämää, kulttuuria ja ennen kaikkea ainutlaatuista luontoa. Tätä tukevat viime aikoina julkaistut kyselyt turistien mielenkiinnon kohteista.
  Nyt esitetty Guggenheim-projekti on elitistinen, tunkkainen ja kallis. Taideturistit löytävät paremmin tiensä Eremitaašiin tai Louvreen - niiden kanssa meidän kopio-Guggenheimimme ei pärjää.
  Esitetyt arviot museon taloudesta ovat huteralla pohjalla ja pullollaan toiveajattelua. Kaupunginvaltuuston on ajoissa puhkaistava tämä kupla ja jätettävä tilaa suomalaisen kuvataiteen kehittymiselle. Suunnitellun museon paikalle sopisi loistavasti kaikkien kaupunkilaisten yhteinen puisto.

R. Keinonen

Tämä kirjoittaja taas toteaa, ettei Helsingin Guggenheim olisi Eremitaašin tai Louvren veroinen, ja jos niille pitää pärjätä (ja kirjoittajan mielestä pitää), ei Suomessa kannata pitää ikinä kuvataidetta esillä missään. Louvre muuten kärsii Pariisin terrorihyökkäysten jäljiltä suuresta yleisökadosta, ja molemmat kirjoittajan mainitsemat museot keskittyvät ensisijaisesti modernismia edeltävään taiteeseen antiikista 1800-luvulle, toisin kuin Guggenheim-säätiön museot. 

Kulttuuriasioissa on aina hyvä muistuttaa milloin minkäkin olevan elitististä. Se johtuu tietysti siitä, että mitenkään mielekäs taide on väistämättä elitististä, ts. asiansa osaavien tekemää - muuten saatte tyytyä tulennielijöihin, nukketeatteriin ja päiväkotien ikkunoihin ripustettaviin kreppipaperiaskarteluihin. Museo on lähtökohtaisesti ja väistämättä elitistinen kokonaisuus. Se asiantuntijoiden suunnittelema ja kuratoima, sillä muuten se olisi vain läjä tuotteita. Kaupunkilaisten yhteinen puisto (kirjoittaja on Espoosta, kuten näemmä suuri osa helsinkiläisten asioista kiinnostuneista) ei toki ole elitistinen ajatus, ja puistoissa tunnetusti kohtaa matalalla kynnyksellä hyvin originelleja kaupunkikulttuuripersoonallisuuksia. Asia kuitenkin tuli selväksi: jos et pysty suurin piirtein peittoamaan Pariisin kulttuuritarjontaa, kannattaa vain istutella puita ja pusikkoa. Museot ovat sitä paitsi kalliita, jos kukkapenkkiin vertaa.

Parhaan ja naurettavimman kirjoituksen olen säästänyt viimeiseksi:

Guggenheim lisäisi turvallisuuttamme

Guggenheim-hankkeen kannattavuutta on punnittava, mutta onko Suomella oma erityisperuste vaakakuppiin lisättäväksi? Museon saaminen Suomen Helsinkiin vahvistaisi osaltaan Suomen tunnettuutta osana länsimaista kulttuuriyhteisöä. Tämän tietoisuuden vahvistaminen saattaisi olla kustannustehokkaampi keino tukea Suomen ja koko Itämeren alueen vakautta kuin saman rahan käyttäminen esimerkiksi sinänsä tärkeisiin maanpuolustushankintoihin.

R. Voutilainen

Koottuani rippeeni noin minuutin kestäneen naurukohtauksen jälkeen pohdin vakavasti, voinko edes kommentoida tätä mielekkäästi, ja päädyin yrittämään. Jos siis Guggenheim olisi Suomen Helsingissä (erotukseksi muiden maiden lukuisista Helsingeistä), paranisi Itämeren turvallisuustilanne. Venäläiset lopettaisivat ilmatilanloukkaukset ja vetäisivät Iskenderit Itä-Preussista, kun Guggenheim Helsinki korvaisi puolustushankinnat ja Naton viidennet artiklat länsimaisen kulttuuriyhteisön aineettomalla mahdilla. Maailmantilanne olisi varmasti paljon parempi, jos vain Kiovassa olisi ollut Guggenheim. Voimme päättää Nato-keskustelunkin, kun tukenamme on Guggenheim-säätiön turvatakuu. Ja jos ikinä ryhtyy Vladimir Vladimirovitš isottelemaan, voimme lausua pystypäin: "Meill' aarre kallis, turva aseeton / se on, kuink' ikään onni vaihettuu; / se Guggen-kulttuur'yhteisömme on, / se Rothkoon turvaantuu." Ehkä seuraavaksi haluamme Suomen turvallisuuspoliittisen aseman kohentamiseksi myös uuden delfinaarion Tampereelle, huvipuiston Turkuun ja ne helvetin talviolympialaiset joidenkin norjalaisten kanssa.

Mitä ihmeen pelleilyä tämä on olevinaan? Onko Suomen kulttuurikeskustelu tosiaan tätä? Jos on, sen saisi mielellään lopettaa, sillä se ei voi näillä eväillä kilpailla korkeakulttuurien kanssa.

En suuremmin välitä siitä, minkä ratkaisun Helsingin päättäjät valitsevat, mutta haluan, että tämä loppuu. Tosin jos helsinkiläiset hylkäävät hankkeen, toivon koko sydämestäni, että se siirtyy Tukholmaan, Tallinnaan tai Riikaan ja osoittautuu suureksi menestykseksi.  

maanantai 31. lokakuuta 2016

Jos talviyönä visuaalisesti rajoitteinen matkamies: Näkymätön mies (1933)

Kauhun ja science fictionin lajityypit liittyvät läheisesti toisiinsa, ja molempien varhaisvaiheessa raja ei ollut lainkaan selvä. Niinpä Universal kääntyi kauhuelokuvaprodutkioiden materiaalinälässään 1930-luvun alussa scifi-kirjallisuuden klassikoihin kuuluvan H. G. Wellsin (1866–1946) teosten pariin. Paramount julkaisi vuoden 1932 lopulla Wellsin Tohtori Moreaun saareen perustuvan elokuvan Island of Lost Souls, ja noin vuoden kuluttua saapui teattereihin Universalin Näkymätön mies (The Invisible Man), joka perustuu Wellsin vuonna 1897 julkaisemaan samannimiseen pienoisromaaniin.

Teksti sisältää juonipaljastuksia. Tietysti.


Olisiko Näkymätön mies enää tänä päivänä varsinainen kauhuelokuva, jollaiseksi se on luokiteltu Universalin jatkumoon Draculan, Frankensteinin ja Muumion rinnalle? Eniten yhteistä sillä on Frankensteinin kanssa, mutta nykykatsoja pitäisi sitä ehkä ennemmin osin komediallisena scifi-jännitysdraamana. Mutta jos otsikon Näkymätön mies ei olekaan yliluonnollinen tai kertaalleen kuollut, on hän tappotahdissaan huomattavasti hirviökollegojaan tehokkaampi ja siten kammottavampi vastus ihmiskunnalle, joka tällä kertaa koostuu camp-henkisistä briteistä. Camp-tyylistä vastaa kai enimmäkseen ohjaaja James Whale, joka teki samaa Frankensteinissa ja etenkin Frankensteinin morsiamessa.

Näkymätön lumimies saapuu kaupunkiin.
Elokuva alkaa viisaasti ja tehokkaasti in medias res, kun pitkään lumimyrskyssä tarponut, täysin paksujen vaatteiden ja sideharson peittoon verhoutunut matkamies (Claude Rains) tekee näyttävän (heh) sisääntulon ja tömäyttää pubin oven auki Ipingissa, jossain Englannin maaseudulla, ja pyytää saada vuokrata huoneen. Hän on tietysti näkymätön mies, tri Griffin, joka on kokeillaan tehnyt fyysisen olemuksensa yhtä valoa läpäiseväksi kuin ilma, jota hän hengittää. Keskinkertaisempi käsikirjoittaja olisi pitkästyttänyt yleisöä ensimmäisellä näytöksellä, joka koostuisi Griffinin kokeista, hölynpölyisestä pseudotieteellisestä selityksestä ja muusta sellaisesta, jota meidän ei todellakaan tarvitse tietää. Frankensteinin tapauksessa tämän prosessin kuvaukselle oli hyvät syyt: ensinnäkin hanke oli äärimmäisen makaaberi ja toiseksi yleisön täytyy kyetä uskomaan, että ruumis todella heräsi henkiin: siksi kaikki vilkkuvalot, mittarit ja muut härpäkkeet. Sen sijaan Näkymättömässä miehessä näemme melko pian, että Griffin todella on näkymätön. Se kun on erikoisefekteillä helpompi toteuttaa kuin todisteet siitä, että joku todella on kuolleista paloista kasattu uusi ihmisolento.

Juonikerronta on ylipäänsä ajan ja lajityypin huomioiden ihan nokkelaa. Se ei ole monimutkaista, mutta ei myöskään suhtaudu yleisöön täysin alentuvasti talutettavana ääliönä, joka ei osaa laskea yhteen yksi ynnä yksi. Aiemmat tapahtumat selviävät vähitellen dialogin ja kohtausten todistusvoimalla, ja näin tutustumme Griffinin lähipiiriin (jota hänellä ei Wellsin kirjassa ole lainkaan). Siihen kuuluvat:

Dr. Eybrows (Henry Travers)

Dr. Moustache (William Harrigan)

Miss Love Interest (Gloria Stuart)
Tähän melko persoonattomaan henkilökaartiin tutustuttaessa selviää vähitellen myös, että Griffinin tutkima näkymättömyyskemikaali on vaarallinen. Sille altistuminen voi johtaa psykopaattiseen megalomaniaan tai megalomaaniseen psykopatiaan, miten vain ja näin Griffinille tietysti käy. Elokuvan loppuosa käsittelee Griffinin hulluja hirmutekoja ja esivallan sekä hänen lähipiirinsä yrityksiä tavoittaa hänet. Juoni ei ole monimutkainen, ja onkin pelättävä tämän filmin uusintaversiota (jollainen on Universalilla suunnitteilla), jonka saisi helposti venytettyä kolmen tunnin pintaan. Whale & Co. selvisivät vuonna 1933 runsaalla tunnilla mahduttaen mukaan silti kosolti luonnetta ja sävyllistä dissonanssia. Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä, että filmi kaartelee jatkuvasti camp-dramatiikan tuntumassa vaihtaen silti kuin lennosta komediasta kauhistuttavaan draamaan: ensin näkymätön Griffin nakkelee tärkeilevien kyläläisten hattuja lätäköihin, sitten hän suistaa terroristin ominaisuudessa matkustajajunan raiteiltaan tappaen satakunta ihmistä.

kymättömässä miehessä on kaksi suurta vahvuustekijää, jotka ovat säilyttäneet tehonsa, toinen erinomaisesti, toinen kohtalaisesti. Ensimmäinen on Claude Rains yhdessä parhaimmista rooleistaan, jälkimmäinen näkymättömyysefektit. 

Claude Rainsin suuri Amerikan-debyytti edustavimmillaan. Suuren osan ajasta hänen hahmonsa viettää munasillaan, mutta vailla valoa heijastavaa hahmoa.

Rains (1889–1967) oli anglosaksisen elokuvan suurimpia sivuhahmojen luonnenäyttelijöitä – hänen tunnetuin näytteensä on mainio suoritus kuolemattomassa Casablancassa (1942) kyynisellä hedonismilla itseään pettävän ja lopulta ihanteensä löytävän ja ryhdistäytyvän poliisipäällikkö Louis Renault'n roolissa ja kymätön mies on hyvin vahvasti hänen elokuvansa. Siinä missä Whalen kaksi muuta kauhuelokuvan mestariteosta (Frankenstein & Frankensteinin morsian) ovat Boris Karloffin (hirviö) ohella vahvasti myös Colin Cliven (tri Frankenstein) ja Ernest Thesigerin (tri Pretorius) varassa, tulee Näkymättömästä miehestä pitkälti yhden miehen showta. Osin tämä johtuu asetelman luontaisista vaatimuksista, osin siitä, että juuri kukaan muu (yhtä merkittävää poikkeusta lukuun ottamatta, tulemme siihen pian) ei onnistu tekemään säväystä tai saa edes mahdollisuutta siihen. Tämä saattaa olla käsikirjoittajien/tuottajien/ohjaajan tietoinen valinta, mutta on osoitus Rainsin kyvyistä, että hän kannattelee koko elokuvaa pelkkien äänihuultensa varassa. (Hän myös filmasi osan kohtauksista fyysisesti "näkymättömänä miehenä", mutta toisinaan käytettiin sijaisnäyttelijää kuulemma Rainsin klaustrofobisten taipumusten takia; minä kyynikkona otaksun, että myös rahalla ja käytännöllisyydellä oli osuutta asiaan.)

Rainsillä on upea, vivahteikas ja omaleimainen ääni, joka on välittömästi tunnistettavissa. Siitä tihkuu hienovaraista, synkkää karismaa, minkä vuoksi Rains olisi ollut ihanteellinen Disney-animaatiokonnan ääninäyttelijä. Tri Griffinistä piirtyy äänen ja muutamien eleiden voimalla suunnattoman kiehtova profiili. Kemikaalien vaikutus kiristää hänen hermonsa äärimmilleen ja suistaa hänet lopulta hirmutekoihin. Tämä ei kuitenkaan ole traagista, vaan pikemmin irvokasta. Vaikka Griffin välillä mesoaakin hulluja kuvitelmia maailmanherruudesta, ei häntä tunnu motivoivan niinkään vallanhalu kuin inho ja halveksinta tavallisia ihmisiä kohtaan. Tähän yhdistyy myös kieroutuneen sadistinen ilkikurisuus, ja eräitä päähänpistojaan toteuttaessaan tiedemies ei ole kovin kaukana vaikkapa Looney Tunes -animaatiohahmojen tyylistä. 

Una O'Connor. Hän kykenee ajamaan näkyvätkin miehet raivon partaalle ja reunalta alas.
Griffinin lopullinen vinksahdus tapahtuu epäluuloisen pikkukaupungin majatalossa, missä hän paahtuu sietämättömässä paineessa tietäen, että hänen alapuolellaan (konkreettisesti) velloo äärimmäisen keskinkertaisten, uteliaiden ja pahansuopien ihmisten massa. Whale kansoittaa pikkukylän camp-tyylilleen uskollisesti karikatyyrimaisilla brittimoukilla, joista on erikseen mainittava tärkeilevä ja vähä-älyinen sketsipoliisi (E. E. Clive) sekä tietysti pidäkkeettömän hysteerisestä kiljunnastaan tunnettu Una O'Connor majatalonemännän roolissa. Nämä hahmot on täysin ilmeisesti tarkoitettu koomisiksi, mutta komedia saa synkkiä piirteitä, kun Griffin alkaa kohdistaa vihaansa heihin. Ylipäänsä sivuhahmot jakaantuvat koomisiin ääliöihin ja mitäänsanomattomiin nysväreihin, mikä tekee elokuvan sanomasta ongelmallisen. Katsojille tarjotaan ainekset mieltää tarina varoitukseksi liiallisen vallanhimon ja muiden halveksinnan vaaroista ja siitä, että Griffin olisi voinut olla onnellinen rakastamansa naisen ja häntä arvostavan tiedeyhteisön kanssa. Ja vaikka morsiamen näkeminen saa hänet hetkeksi tavoittamaan ihmisyytensä paremmat puolet, on problemaattista, että ne muut ihmiset, joita Griffin halveksii, kuvataan moukkina ja keskinkertaisuuksina vailla kovin korkeita ihanteita tai ambitioita. Griffin on koko filmin ainoa dynaaminen henkilöhahmo, ja hän on psykopaattinen terroristi. Tätä selitetään kemikaalien keskushermostollisella vaikutuksella, mutta elokuva antaa ymmärtää, että vaikka Griffinin murhanhimo onkin ehkä näkymättömyyssekoituksen sivuvaikutus, niin sen taustalla olevat asenteet ovat hänen omiaan, hänen oman mielensä pimeämmistä osista. Herjat tulevat hänen suustaan niin valmiina, ja kitkerä halveksinta on selvästi hautunut pidempään hänen mielessään. 

Eikä ole syytä kierrellä asiaa: Griffin on terroristi. Hän on koko Universalin ns. klassisten elokuvahirviöiden ehdottomasti tappavin tapaus, joka murhaa reippaasti yli sata ihmistä motiivinaan lähinnä kauhun herättäminen. Eräässä kylmäävässä kohtauksessa Griffin istuskelee herrasmiesmäisesti nojatuolissa takkatulen äärellä kertoen "hirmuvaltansa" suunnitelmaa: tarkoituksena on herättää kauhua tappamalla ihmisiä, "merkittäviä" ja "merkityksettömiä", "osoittaaksemme, ettemme syrji ketään". Hullu kuvitelma maailmanherruudesta tai edes Englannin valloittamisesta ei näyttäydy kertaakaan realistisena mahdollisuutena, ja niinpä Griffinin perimmäisenä motivaationa tuntuu olevan pelkkä sadistinen hupi, murha murhan vuoksi ja myös jonkinlainen abstrakti kosto maailmalle, jota vastaan hänellä on selvästi jotain hampaankolossa. (Ja hampaankoloja on vaikea nähdä, kun on näkymätön.)    

Elokuvan tekniset efektit varmasti ällistyttivät yleisöä vuonna 1933, ja ne ovat selvinneet kohtalaisesti kahdeksan vuosikymmenen ajan. Nykykatsojaa ne eivät enimmäkseen vakuuta, mutta näyttävät sentään hauskoilta ja oivaltavilta, mitä ei voi sanoa monista uudemmista erikoistehoisteista. Toisinaan (ja varsinkin nykyisellä tarkalla kuvanlaadulla) strategisiin paikkoihin sijoitetut siimat ovat usein näkyvillä, mutta esineiden liike on suunniteltu huolellisesti mahdollisimman paljon todellisen ihmisen otteita vastaavaksi. Kohtaukset, joissa Griffin strippaa itsensä olemattomiin, ovat yhä kiinnostavaa katsottavaa, mutta jos joku todella olisi näkymätön, eikö meidän pitäisi nähdä myös hänen kauluksensa takaosa? Illuusio on kuitenkin paikoin niin viehättävä, että siihen melkeinpä haluaa uskoa, ja paikoitellen se tarjoaa myös todella häiritsevää kuvastoa.

Kuten tämä otos.

Kiinnostavimpana kuitenkin pysyy Rainsin tulkitsema Griffin. Hän on menettänyt hahmonsa ja sen myötä paikkansa yhteiskunnassa kääntyen sitä vastaan tuhoisin seurauksin. Istuessaan nojatuolissa tai nukkuessaan vuoteessa hän näyttää tyhjältä pyjamalta, ja tavallaan hänestä on tullutkin ihmisyyden tyhjiö, täysin erillään muista elävä julmuri, jolta puuttuu kyky nähdä itsensä edes muissa ihmisissä. Hän saa hahmonsa takaisin (ja Rains ainoan otoksen näkyvistä kasvoistaan) vasta hulluuden haihtuessa ja tajutessaan, miten riippuvainen hän todella muista on. 

Näkymätön mies tarjoaa rivakkaa scifi-kauhu-komediaa, jossa sävy heittelehtii ilmeisen tarkoituksella ilkikurisesta komediasta pelottavaan verenhimoon. Whale on taitava ohjaaja, mutta tuntuu keskittäneen tarmonsa lähinnä Rainsiin ja tämän ympärille rakennettuihin kohtauksiin. Sivuhenkilöt, varsinkin ne, joista Griffinin "olisi pitänyt" välittää, ovat mitäänsanomattomia ja epäsympaattisia, kun taas Griffinin kaameassa hahmossa on kieroa karismaa. Elokuva on Claude Rainsin juhlaa, eräs hänen parhaista roolitöistään, mutta se myös käy epäkiinnostavaksi heti, kun hän ei ole kohtauksessa. (Toisaalta hän voisi olla alasti melkein missä tahansa kohtauksessa, kuten viranomaiset muutaman kerran muistuttavat ja tämän jälkeen kaikki paikallaolijat vilkuilevat hermostuneesti ympärilleen kuin ääliöt. Mitä he olettavat näkevänsä? Näkymättömän miehenkö? Nykyään meillä on onneksi infrapunakamerat sun muut.)   

Persoonallinen ja perverssissä komiikassa uitettu Näkymätön mies saa minulta asteikolla 15 yhteensä neljä (4) ilmassa epäilyttävästi leijuvaa savuketta.  

Halloween on tältä vuodelta juhlittu, lisää luvassa ensi vuonna.